monilahjakkuus: musikologi, säveltäjä, pianisti, runoilija, lingvisti
opiskeli ensin Pietarin yliopistossa oikeustiedettä
vapaamuurari looši Lux Astralis
teosofia, antroposofia ym. harrastuksia sekä kodin perintönä että erityisesti Boris Zubakinin oppilaana
Kotiarkistossa on aineistoa joka viittaa siihen että VV on käynyt Helsingissä kuuntelemassa Rudolf Steinerin luentoja 1912/1913 (Zubakinin muistiinpanoissa myös Wilhelm Hermansson ja Karl Tiderman)
Kuului Näävelissä ja Vitebskissä piiriin jota anakronistisesti nimitetään ”Bahtinin piiriksi”
1920 irtautui Zubakinin teosofiasta ja etsi uuttaa suuntaa
1922-1924 Kielten ja kulttuurin tutkimuksen opiskelu Pietarin yliopistossa – sosiologinen/marxilainen vaihe
1925 ILJaZV, aspirantti ja tutkija
1926 Sana elämässä ja sana runoudessa – sosiologisen poetiikan kysymyksiä (artikkeli)
1927 Freudilaisuus (kirja)
1929 Marxismi ja kielifilosofia (suom. Kielen dialogisuus)
1930-luvulla Herzenille nimetyn pedagogisen instituutin dosentti ja Työläisten taiteellisten valmiuksien kehittämisen instituutissa professori
1930 luvun tuotanto vielä julkaisematta
ILJaZV ym. arkistoista on löydetty työsuunnitelmia ja vuosiraportteja mm. 1925 ja 1929
Ernst Cassirerin Philosophie der symbolischen Formen teoksen käännös (ilmiselvästi aineistoksi sosiologisen teorian kriittiseen kehittelyyn) jäi kesken
ILJaZV
Институт сравнительной истории литератур и языков Запада и Востока
Idän ja lännen kirjallisuuden ja kielten vertailevan historian instituutti
Pietarilaisten sosiologistien institutionaalinen kotipaikka (siinä missä GIII oli formalistien institutionaalinen kotipaikka)
VV:n virallinen ohjaaja oli Vasili Desnitski (kirjallisuuden metodologian sektion johtaja), mutta tärkein opettaja, työtoveri ja keskustelukumppani oli Lev Jakubinski
¤ kysymys sosiologiasta taiteen ja kulttuurin (= ”ideologia”) tutkimuksesta
# nämä ovat sosiaalisia ja niitä tulee tutkia sosiologisesti, mutta se ei ole mitä tahansa ”sosiologiaa”
# irtautuu 1920-luvulla vallinneista trendeistä (ja samalla alan valtavirrasta):
a) saksalainen idealistinen Kulturphilosophie / Kulturwissenschaft,
b) venäläinen vulgaari sosiologismi/ plehanovilaisuus,
c) ”sosiologisen” ja ”immanenttien metodien” erottelu ja niiden pitäminen komplementaarisina (Sakulin, Lef, formalistit, Bahtin) on väärä ratkaisu
¤ tehtävänä oli luoda uusi ”sosiologinen poetiikka” jossa uudistettu käsitys kielestä ja kulttuurisesta tuotannosta on keskeisessä asemassa
Sana elämässä ja sana runoudessa
– sosiologisen poetiikan kysymyksiä
Zvezda 6/1926, 244-267
(perustuu Vološinovin työohjelmaan 1925 ILJaZV:ssa)
Sosiologista metodia on kirjallisuustieteessä sovellettu melkein poikkeuksetta vain historiallisten kysymysten tarkasteluun, mutta ns. teoreettisen poetiikan ongelmat – se kokonainen kysymysryhmä, joka koskee taiteelliseen muodon, sen eri osien, tyylin jne. ongelmia – on jäänyt tältä metodilta lähes koskemattomaksi.
Vallitsee harhakäsitys, jota kannattavat myös muutamat marxistit; sen mukaan sosiologinen metodi on oikeutettu vain siellä, missä ideologisilta, sisällöllisiltä osiltaan mutkikas taiteellinen poeettinen muoto alkaa kehittyä historiallisesti ylemmän sosiaalisen todellisuuden ehdoin. Muodolla itsellään on oma erityinen luonne ja lainalaisuus, joka ei ole sosiologinen vaan spesifisti taiteellinen.
Tällainen näkemys on perin juurin ristiriidassa marxilaisen metodin perusteiden, sen monismin ja historistisuuden kanssa. Muodon ja sisällön sekä teorian ja historian välinen kuilu, siinä on tällaisten katsomusten tulos.
Tarkastellaan näitä harhakäsityksiä kuitenkin hieman yksityiskohtaisemmin, sillä ne ovat liiankin luonteenomaisia koko nykyaikaiselle taiteentutkimukselle.
Selkeimmin ja johdonmukaisimmin tätä näkökulmaa on hiljattain kehitellyt professori Sakulin.1 Hän erottaa kirjallisuudessa ja sen historiassa kaksi linjaa: immanentin (sisäisen) ja kausaalisen (syysuhde). Kirjallisuuden “immanentilla ytimellä” on erityinen, vain sille ominainen rakenne ja lainalaisuus; tällöin se kykenee “luonteensa mukaisesti” kehittymään itsenäisesti. Mutta tämä kirjallisuuden kehitysprosessi tulee ei-taiteellisen sosiaalisen ympäristön vaikutuksen alaiseksi. Kirjallisuuden “immanentin ytimen”, sen rakenteen ja autonomisen evoluution kanssa sosiologialla ei ole mitään tekemistä, siihen kykenee vain teoreettinen ja historiallinen poetiikka erityisine metodeineen.2 Sosiologinen metodi puolestaan voi menestyksellisesti tutkia vain kirjallisuuden ja sitä ympäröivän ei-taiteellisen sosiaalisen ympäristön kausaalisuhdetta. Tässä yhteydessä immanentin (ei-sosiologisen) analyysin kirjallisuuden ja sen sisäisen autonomisen lainalaisuuden olemuksesta tulee edeltää sosiologista analyysia.3
Näitä väitteitä sosiologi-marxisti ei tietenkään voi hyväksyä. On kuitenkin tunnustettava, että tähän saakka sosiologia on kehittynyt lähes yksinomaan kirjallisuuden historian konkreettisissa kysymyksissä eikä ole tehty yhtään vakavaa yritystä tutkia omin metodein taideteoksen ns. immanenttia rakennetta. Faktisesti tämä onkin sallinut sen, että on otettu käyttöön esteettisiä, psykologisia yms. metodeja, joilla ei ole mitään yhteistä sosiologian kanssa.
Tästä vakuuttumiseen riittää se, että tarkastelee mitä tahansa työtä, joka ylipäätään käsittelee poetiikkaa tai teoreettista taiteentutkimusta. Emme löydä niistä jälkeäkään sosiologisten käsitteiden käytöstä. Taidetta tutkitaan niin kuin se olisi “luonteeltaan” samalla tavoin ei-sosiologista kuin fysiikan tai kemian kohde. Useimmat länsieurooppalaiset ja venäläiset taiteentutkijat ajattelevat kirjallisuudesta ja taiteesta juuri näin, ja tältä pohjalta he itsepintaisesti eristävät taiteentutkimuksen erityistieteeksi, jolla ei ole mitään sosiologisia lähestymistapoja.
He perustelevat väitettään esim. seuraavasti. Jokaisen esineen, joka tulee kysynnän ja tarjonnan kohteeksi, tavaraksi, arvo ja liike tulee ihmisyhteisössä sosiaalis-taloudellisten lakien alaiseksi; ja tunnemme erinomaisesti tämän lainalaisuuden, mutta tästä huolimatta emme pääse sen paremmin selvyyteen tämän tavarana toimivan esineen fyysisestä ja kemiallisesta luonteesta. Päinvastoin, tavaraoppi itsekin edellyttää että ensin tehdään fyysis-kemiallinen analyysi. Tähän analyysiin on pätevä vain fyysikko/kemisti spesifien metodiensa avulla. Näiden taiteentutkijoiden mielestä asia on samoin myös taiteen ollessa kysymyksessä. Tullessaan sosiaaliseksi tekijäksi ja yhdistyessään muihin sosiaalisiin tekijöihin se tietenkin noudattaa yleistä sosiologista lainalaisuutta, mutta tästä lainalaisuudesta emme koskaan voi johtaa sen esteettistä olemusta, kuten emme voi johtaa tavaran kemiallista kaavaakaan tavaranvaihdon yleisestä taloudellisesta kaavasta. Taiteentutkimuksen ja teoreettisen poetiikan tulisi etsiä juuri tällaista sosiologiasta riippumatonta “spesifiä” kaavaa taideteokselle.
Tällainen käsitys taiteen olemuksesta on, kuten sanottu, perin juurin ristiriidassa marxismin ja sen perusteiden kanssa. Sosiologisella metodilla emme todellakaan löydä kemiallista kaavaa, mutta tieteellisen “kaavan” mille tahansa ideologian alueelle voi löytää vain sosiologisin metodein. Kaikki muut – “immanentit” – metodit sotkeutuvat subjektivismiin, tähän saakka ne eivät ole kyenneet johtamaan ulos hedelmättömästä mielipiteiden ja näkökulmien taistelusta. Kaikkein vähiten se ne ovat kyenneet esittämään mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi kemiallisen kaavan ankaruutta ja tarkkuutta. Tällaista ei tietenkään voi vaatia myöskään marxilaiselta metodilta: ideologioita käsittelevässä tieteessä ei kohteen oman luonteen mukaisesti ole mahdollista tutkimuksen luonnontieteellinen ankaruus ja tarkkuus. Mutta todellisen tieteellisen tason saavuttaminen ideologisen tuotannon tutkimuksessa on pääasiassa tullut mahdolliseksi sosiologisen metodin ja sen marxilaisen käsittämisen ansiosta. Fysiikan ja kemian kohteet ovat olemassa ihmisyhteisön ulkopuolella, sen sijaan ideologisen tuotannon tuotteet syntyvät vain siinä ja sitä varten. Sosiaaliset määritelmät eivät tule siihen ulkopuolelta, kuten luonnonesineisiin, vaan ideologiset muodostumat ovat sisäisesti, immanentisti sosiologisia. Tuskinpa kukaan kieltäisi sitä poliittisiin ja oikeudellisiin muotoihin nähden: millainen immanentti ei-sosiologinen olemus niistä mahtaisi löytyä? Oikeuden ja poliittisen rakenteen kaikkein hienoimmat formaalit nyanssit ovat kaikki tavoitettavissa sosiologisella metodilla, ja vain sillä. Mutta aivan sama pätee myös muihin ideologisiin muotoihin. Ne kaikki ovat läpikotaisin sosiologisia, vaikka niiden rakenne onkin häilyvämpi ja mutkikkaampi, ja niiden tarkka analyysi vaatii suuremman työn.
Yhtä immanentisti sosiologista on myös taide: ei-taiteellinen sosiaalinen ympäristö, joka vaikuttaa niihin ulkoapäin, sijaitsee niissä välittömänä sisäisenä vastakaikuna. Tässä ei jokin vieras vaikuta vieraaseen, vaan yksi sosiaalinen muodostuma toiseen. Esteettinen – samoin kuin oikeudellinen ja poliittinen – on vain sosiaalisen muunnos. Taiteenteoria voi siis olla vain taiteen sosiologiaa.4 Mitään “immanentteja” tehtäviä sille ei jää.
II
Sosiologisen analyysin oikea ja produktiivinen soveltaminen taiteenteoriaan ja erityisesti poetiikkaan tekee välttämättömäksi irtautumisen kahdesta väärästä näkemyksestä, jotka kaventavat taiteen rajoja äärimmilleen, kun ne eristävät siitä vain erillisiä osia.
Ensimmäisen näkökannan voi määritellä taideteoksen fetissoinniksi. Tämä fetissointi hallitsee nykyistä taiteentutkimusta. Tutkijoiden näkökenttä rajoittuu taideteoksiin, joita analysoidaan aivan kuin ne tyhjentäisivät taiteessa kaiken. Taiteilija ja vastaanottaja jäävät tarkastelukentän ulkopuolelle.
Toinen näkökulma rajoittuu päinvastoin tekijän tai vastaanottajan (useimmiten niiden välille laitetaan jopa yhtäläisyysmerkit) psyyken tutkimukseen. Taide tyhjentyy sille vastaanottajan kokemukseen tai luovaan persoonaan.
Näin yhdestä näkökulmasta tutkimuskohteena on vain teoksen rakenne, toisesta sen luojan tai vastaanottajan yksilöllinen psyyke.
Ensimmäinen näkökanta liikkuu materiaalin esteettisen tutkimuksen etumaastossa. Keskeisenä ja lähes ainoana tutkimuskohteena on muoto, joka ymmärretään hyvin kapeasti materiaalin muodoksi, mikä rajoittaa sen ainoaan, lopullisesti rajattuun esineeseen.
Ensimmäisen näkökannan muunnoksiin kuuluu myös ns. formaali metodi. Sille poeettinen teos on sanamateriaalia, josta tietyllä tavalla on organisoitu muotoa. Tällöin he eivät käsittele sanaa sosiologisena ilmiönä, vaan abstraktin lingvistisestä näkökulmasta. Tämä on täysin ymmärrettävää: kun sana ymmärretään laajasti, kulttuurisen kanssakäymisen ilmiönä, se lakkaa olemasta itseriittoinen esine eikä sitä enää voi käsittää sen synnyttävästä sosiaalisesta tilanteesta riippumatta.
Ensimmäistä näkökantaa ei voi johdonmukaisesti viedä loppuun asti. Kun jäädään taiteen esineellisen puolen rajoihin, on mahdotonta osoittaa edes materiaalin rajoja ja sen niitä puolia, joilla on taiteellinen merkitys. Materiaali itse sulautuu välittömästi sitä ympäröivään ei-taiteelliseen ympäristöön ja saa äärettömän määrän ulottuvuuksia ja määrityksiä: matemaattisia, fyysisiä, kemiallisia, lingvistisiä. Vaikka kuinka analysoitaisiin materiaalin kaikkia ominaisuuksia ja niiden kaikkia mahdollisia kombinaatioita, ei koskaan kyetä löytämään niiden esteettistä merkitystä salakuljettamatta mukaan toista näkökulmaa, joka ei enää rajoitu materiaaliseen analyysiin. Aivan vastaavasti kuin se, että vaikka kuinka analysoitaisiin jonkin esineen kemiallista rakennetta, ei koskaan tavoiteta sen merkitystä ja arvoa tavarana, ellei lähestytä asiaa taloustieteellisestä näkökulmasta.
Yhtä toivoton on toisen näkökannan yritys löytää esteettinen teoksen luojan tai vastaanottajan yksilöllisestä psyykestä. Kun jatketaan analogiaa taloustieteeseen, voi sanoa että se on samaa kuin yrittäisi proletaarin yksilöllisen psyyken analyysin kautta löytää ne objektiiviset tuotantosuhteet, jotka määrittävät hänen asemaansa yhteiskunnassa.
Kummastakin näkökannasta on tuloksena sama vika: ne yrittävät löytää osasta kokonaisuuden; osan rakenteesta, joka abstraktisti irrotetaan kokonaisuudesta, koetetaan päästä kokonaisuuden rakenteeseen. Mutta “taiteellinen” ei kokonaisuudessaan sijaitsekaan esineessä, teoksen luojan tai vastaanottajan eristetyssä psyykessä – “taiteellinen” käsittää kaikki nämä kolme tekijää. Se on tekijän ja vastaanottajan välisen suhteen erityinen muoto, joka on kiinnittynyt taideteokseen.
Tämä taiteellinen kanssakäyminen kasvaa muiden sosiaalisten muotojen kanssa yhteisestä perustasta, mutta säilyttää samalla muiden muotojen tavoin oman erityislaatunsa: se on erityislaatuista kanssakäymistä, jolla on vain sille ominainen muoto. Sosiologisen poetiikan tehtävänä on käsittää tämä sosiaalisen kanssakäymisen erityismuoto, joka on realisoitunut ja kiinnittynyt taideteoksen materiaaliin.
Tämän kanssakäymisen ulkopuolella taideteos on pelkkä fyysinen esine tai lingvistinen kirjoitusharjoitus. Taiteellinen siitä tulee vain tekijän ja vastaanottajan vuorovaikutusprosessissa, tämän vuorovaikutustapahtuman olennaisena osana. Se, mikä taideteoksen materiaalissa ei voi olla mukana tässä tekijän ja vastaanottajan kanssakäymisessä, ja mikä ei siis voi tulla tämän kanssakäymisen ‘mediumiksi’, välittäjäksi, ei voi saada taiteellista merkitystä.
Niiden metodien, jotka hävittävät taiteen sosiaalisen olemuksen ja yrittävät löytää sen luonteen ja erityisyyden vain teoksen organisaatiosta, pitää itse asiassa projisoida tekijän ja vastaanottajan välinen sosiaalinen suhde materiaalin ja sen muokkaamisen keinojen eri puoliin. Tarkalleen näin myös psykologinen estetiikka projisoi nuo samat suhteet vastaanottajan yksilölliseen psyykeen. Tämä projektio vääristää niiden keskinäisten suhteiden puhtauden ja antaa väärän kuvan niin materiaalista kuin psyykestäkin.
Esteettinen kanssakäyminen, joka on siis kiinnittynyt taideteokseen, on aivan erityislaatuista eikä ole redusoitavissa ideologisen kanssakäymisen muihin tyyppeihin – poliittiseen, oikeudelliseen, moraaliseen jne. Kun poliittinen kanssakäyminen luo sopivia säädöksiä ja oikeudellisia muotoja, esteettinen kanssakäyminen organisoi vain taideteoksen. Jos se jättää hyvästit tälle tehtävälle ja jos se alkaa yrittää luoda vaikkapa ohimenevänkin poliittisen organisaation tai jonkin muun ideologisen muodon, se itse lakkaa olemasta esteettistä kanssakäymistä ja kadottaa erityislaatunsa. Esteettisen kanssakäymisen luonteenomainen piirre on se, että se rajoittuu kokonaan taideteoksen luomiseen ja sen jatkuvaan uusintamiseen kanssa-luovassa vastaanottajassa, muttei edellytä muita objektivaatioita. Tämä erityislaatuinen muoto ei tietenkään ole erillinen; se on osa sosiaalisen elämän yhtenäistä virtaa, heijastaa yleistä taloudellista perustaa ja astuu kanssakäymisen muiden muotojen kanssa vuorovaikutukseen ja vaihtoon.
Tämän työn tehtävänä on yrittää käsittää poeettisen lausuman muoto sanamateriaalissa toteutuneen erityislaatuisen esteettisen kanssakäymisen muotona. Mutta sitä varten on käsiteltävä yksityiskohtaisemmin verbaalin lausuman eräitä ulottuvuuksia taiteen ulkopuolella – tavallisessa jokapäiväisen elämän kielessä, sillä jo siihen sisältyy tulevan taiteellisen muodon potentiaalisuus (mahdollisuus). Sanan sosiaalinen olemus esiintyy siinä selvänä, tarkkana ja on helposti analysoitavissa lausumaa ympäröivään sosiaaliseen ympäristöön nähden.
#####
Keskeisiä tutkimusongelmia sosiologisen poetiikan kehittelyssä 1925-1930
## ideologien kanssakäyminen
## sosiaalinen arvottaminen
## kulttuurinen materiaalinen merkki
## puhunnan sosiaalisuus ja puhunnan lajien analyysi
## vieraan puheen välittämismuodot
1928
Läntisen lingvistisen ajattelun nykyvirtauksia
Ilmestynyt lokakuussa 1928
Sisältää seuraavana vuonna ilmestyneet Kielifilosofian osan 2 keskeiset kohdat, jotka kuitenkin puuttuvat VV:n työohjelmasta vielä toukokuussa 1928 (mutta nämä ovat kuitenkin olleet esillä ILJaZV:ssa keskusteluissa)
1929 (tammikuu)
Marxismi ja kielifilosofia
Kielitieteen sosiologisen metodin perusongelmia
Mikä oikeastaan on kielifilosofian kohde? Mistä sen löytää? Millaista on sen konkreettinen materiaalinen oleminen? Miten lähestyä sitä metodisesti?
Kielifilosofiassa ja yleisen kielitieteen vastaavissa metodologisissa osissa havaitsemme tämän ongelman (ts. kielen erottamisessa ja rajaamisessa spesifiksi tutkimuskohteeksi) ratkaisemisessa kaksi pääsuuntausta. Näiden suuntausten peruserot ja erot kaikissa muissakin kielitieteen kysymyksissä johtuvat tietenkin tästä.
Ensimmäistä suuntausta voidaan nimittää individualistiseksi subjektivismiksi, toista abstraktiksi objektivismiksi.5
Ensimmäinen suuntaus pitää kielen perustana (kieli poikkeuksetta kaikkina kielellisinä ilmiöinä) luovaa yksilöllistä puheaktia. Yksilön psyyke on kielen lähde. Kielellisen luomisen lait – kielihän on keskeytymätöntä muotoutumista, keskeytymätöntä luomista – ovat yksilöpsykologisia lakeja. Juuri niitä kielitieteilijän ja kielifilosofin tulee tutkia. Kielellisten ilmiöiden valaiseminen merkitsee niiden palauttamista sisällöllisesti mielekkääseen (usein jopa rationaaliseen) luovaan yksilölliseen aktiin. Kielen tutkimuksessa kaikki muu on luonteeltaan ennakkovalmistelua, toteamista, kuvailua, luokittelua, mikä vain valmistelee kielellisen ilmiön todellista selittämistä luovan yksilöllisen aktin kannalta tai liittyy valmiin kielen opettamisen käytännöllisiin tavoitteisiin.
Tästä näkökulmasta kieli on analoginen muiden ideologisten ilmiöiden, erityisesti taiteen, esteettisen toiminnan kanssa.
Ensimmäisen suuntauksen perusnäkökulma kieleen tiivistyy näin neljään perusasettamukseen:
1) Kieli on toimintaa, keskeytymätön luomisprosessi (’ενέργεια), joka toteutuu yksilöllisinä puheakteina.
2) Kielellisen luomisen lait ovat yksilöpsykologisia lakeja.
3) Kielellinen luominen on mielekästä luomista, analogista taiteellisen luomisen kanssa.
4) Kieli valmiina tuotteena (’έργον), vakiintuneena kielijärjestelmänä (sanasto, kielioppi, fonetiikka) on tavallaan kuollut kerros, kielellisen luomisen jähmettynyttä laavaa – lingvistiikan luoma abstrakti konstruktio valmiina välineenä pidetyn kielen käytännön opettamista varten.
Abstrakti objektivismi
Kaikkia kielellisiä ilmiöitä organisoiva keskus, joka tekee näistä ilmiöistä kielitieteen spesifin objektin, on tämän suuntauksen mukaan aivan toisaalla – se on kielijärjestelmä, foneettisten, kieliopillisten ja leksikaalisten muotojen järjestelmä.
Näiden suuntausten välistä eroa kuvaa hyvin selvästi seuraava: pysyvän kielijärjestelmän (’έργον) itseidenttiset muodot ovat ensimmäisen suuntauksen kannalta vain kielen todellisen muotoutumisen kuolleita kerrostumia – jäänteitä kielen tosiolemuksesta, joka toteutuu ainutkertaisessa luovassa yksilöllisessä aktissa.
Toiselle suuntaukselle juuri tämä itseidenttisten muotojen järjestelmä muodostaa kielen olemuksen; kielen muotoja tulkitseva ja muunteleva yksilöllinen luovuus on sille vain kielellisen elämän – oikeammin: kielen monumentaalisen pysyvyyden – kuonaa, vain kielen muuttumattoman perussävelen vaikeasti tavoitettava ja tarpeeton yläsävel.
Toisen suuntauksen perusnäkökulma voitaisiin yleisesti tiivistää seuraaviin perusasettamuksiin:
1) Kieli on normatiivisesti identtisten kielellisten muotojen muuttumaton ja pysyvä järjestelmä, jonka yksilöllinen tietoisuus kohtaa valmiina ja joka on sille kiistämätön.
2) Kielen lait ovat kielellisten merkkien välisten suhteiden erityisiä lingvistisiä lakeja tietyn suljetun kielijärjestelmän sisällä. Nämä lait ovat objektiivisia jokaisen yksilön tietoisuudelle.
3) Spesifeillä kielellisillä suhteilla ei ole mitään yhteistä ideologisten (taiteellisten, tiedollisten tms.) arvojen kanssa. Kielen ilmiöt eivät perustu mihinkään ideologisiin motiiveihin. Sanan ja sen merkityksen välillä ei ole luonnollisia, tietoisesti käsitettyjä eikä taiteellisia suhteita.
4) Yksilölliset puheaktit ovat kielen näkökulmasta vain normatiivisesti identtisten muotojen satunnaisia tulkintoja, muunnoksia tai suoranaisia vääristymiä. Mutta juuri nämä yksilölliset puheaktit selittävät kielen muotojen historiallisen muuttuvuuden, joka kielijärjestelmän kannalta on sellaisenaan irrationaalista ja mieletöntä. Kielijärjestelmän ja kielen historian välillä ei ole mitään suhteita eikä yhteisiä motiiveja. Ne ovat toisilleen vieraita.
Lukija huomaa, että edellä muotoillut filosofis-lingvistisen ajattelun toisen suuntauksen perusasettamukset ovat ensimmäisen suuntauksen neljän vastaavan perusasettamusten antiteesejä.
Pitäessään ainoastaan kielijärjestelmää olennaisena kielen ilmiönä abstrakti objektivismi hylkäsi puheaktin – puhunnan – yksilöllisenä. Kuten jo sanoimme, tämä on abstraktin objektivismin proton pseudos. Individualistinen subjektivismi pitää olennaisena vain juuri puheaktia – puhuntaa. Mutta myös se määrittelee tämän yksilölliseksi ja yrittää siksi selittää sitä puhuvan yksilön oman psyykkisen elämän edellytysten perusteella. Tämä on sen proton pseudos.
Itse asiassa puheaktia, tai tarkemmin sen tuotetta – lausumaa – ei voi lainkaan pitää sanan tarkassa mielessä yksilöllisenä ilmiönä eikä sitä voi selittää puhujan yksilöpsykologisten tai psykofysiologisten edellytysten perusteella. Puhunta on sosiaalista.
Nyt voimme vastata tämän osan ensimmäisen luvun alussa esittämäämme kysymykseen. Kielen todellinen reaalisuus ei ole kielen muotojen abstrakti järjestelmä, ei eristetty puhunta eikä sen tuottamisen psykofysiologinen akti, vaan kielellisen vuorovaikutuksen sosiaalinen tapahtuma, joka toteutuu puhuntana tai puhuntoina.
Kielellinen vuorovaikutus on näin kielen perustodellisuus.
Nyt voimme kokoavasti muotoilla oman näkökulmamme muutamin teesein:
1) Kieli on normatiivis-identtisten muotojen vakaana järjestelmänä vain tieteellinen abstraktio, joka on produktiivinen vain tietyissä käytännöllisissä ja teoreettisissa tarkoituksissa. Tämä abstraktio ei ole kielen konkreettisen todellisuuden kannalta adekvaatti.
2) Kieli on keskeytymätön muotoutumisprosessi, joka toteutuu puhujien sosiaalisessa kielellisessä yhteistoiminnassa.
3) Kielen muotoutumisprosessin lait eivät suinkaan ole yksilöpsykologisia lakeja, vaikkakaan niitä ei voi erottaa puhuvien yksilöiden toiminnasta. Kielen muotoutumisen lait ovat sosiologisia lakeja.
4) Kielen luominen ei ole samanlaista kuin taiteellinen tai jokin muu erityinen ideologinen luominen. Mutta samanaikaisesti kielen luomista ei voida ymmärtää erillään sen täyttävistä ideologisista merkityksistä ja arvoista. Kuten kaikki historiallinen muotoutuminen, voidaan kielenkin muotoutuminen kokea sokeana mekaanisena välttämättömyytenä, mutta siitä voi tulla myös “vapaata välttämättömyyttä”, kun siitä on tullut tiedostettu ja toivottu välttämättömyys.
5) Puhunnan rakenne on puhtaasti sosiaalinen rakenne. Puhunta sellaisenaan on olemassa puhujien välillä. Yksilöllinen puheakti (sanan “yksilöllinen” tarkassa mielessä) on contradictio in adjecto.*
1930
Lingvistiikan ja poetiikan rajoista
