Valentin Vološinov, 18.(30).07.1895 – 13.07.1936

monilahjakkuus: musikologi, säveltäjä, pianisti, runoilija, lingvisti
opiskeli ensin Pietarin yliopistossa oikeustiedettä
vapaamuurari looši Lux Astralis
teosofia, antroposofia ym. harrastuksia sekä kodin perintönä että erityisesti Boris Zubakinin oppilaana
Kotiarkistossa on aineistoa joka viittaa siihen että VV on käynyt Helsingissä kuuntelemassa Rudolf Steinerin luentoja 1912/1913 (Zubakinin muistiinpanoissa myös Wilhelm Hermansson ja Karl Tiderman)
Kuului Näävelissä ja Vitebskissä piiriin jota anakronistisesti nimitetään ”Bahtinin piiriksi”
1920 irtautui Zubakinin teosofiasta ja etsi uuttaa suuntaa
1922-1924 Kielten ja kulttuurin tutkimuksen opiskelu Pietarin yliopistossa – sosiologinen/marxilainen vaihe
1925 ILJaZV, aspirantti ja tutkija
1926 Sana elämässä ja sana runoudessa – sosiologisen poetiikan kysymyksiä (artikkeli)
1927 Freudilaisuus (kirja)
1929 Marxismi ja kielifilosofia (suom. Kielen dialogisuus)
1930-luvulla Herzenille nimetyn pedagogisen instituutin dosentti ja Työläisten taiteellisten valmiuksien kehittämisen instituutissa professori
1930 luvun tuotanto vielä julkaisematta
ILJaZV ym. arkistoista on löydetty työsuunnitelmia ja vuosiraportteja mm. 1925 ja 1929

Ernst Cassirerin Philosophie der symbolischen Formen teoksen käännös (ilmiselvästi aineistoksi sosiologisen teorian kriittiseen kehittelyyn) jäi kesken

ILJaZV
Институт сравнительной истории литератур и языков Запада и Востока
Idän ja lännen kirjallisuuden ja kielten vertailevan historian instituutti
Pietarilaisten sosiologistien institutionaalinen kotipaikka (siinä missä GIII oli formalistien institutionaalinen kotipaikka)

VV:n virallinen ohjaaja oli Vasili Desnitski (kirjallisuuden metodologian sektion johtaja), mutta tärkein opettaja, työtoveri ja keskustelukumppani oli Lev Jakubinski

¤ kysymys sosiologiasta taiteen ja kulttuurin (= ”ideologia”) tutkimuksesta
# nämä ovat sosiaalisia ja niitä tulee tutkia sosiologisesti, mutta se ei ole mitä tahansa ”sosiologiaa”
# irtautuu 1920-luvulla vallinneista trendeistä (ja samalla alan valtavirrasta):
a) saksalainen idealistinen Kulturphilosophie / Kulturwissenschaft,
b) venäläinen vulgaari sosiologismi/ plehanovilaisuus,
c) ”sosiologisen” ja ”immanenttien metodien” erottelu ja niiden pitäminen komplementaarisina (Sakulin, Lef, formalistit, Bahtin) on väärä ratkaisu

¤ tehtävänä oli luoda uusi ”sosiologinen poetiikka” jossa uudistettu käsitys kielestä ja kulttuurisesta tuotannosta on keskeisessä asemassa

Sana elämässä ja sana runoudessa
– sosiologisen poetiikan kysymyksiä
Zvezda 6/1926, 244-267
(perustuu Vološinovin työohjelmaan 1925 ILJaZV:ssa)

Sosiologista metodia on kirjallisuustieteessä sovellettu melkein poikkeuksetta vain historiallisten kysymysten tar­kasteluun, mutta ns. teoreettisen poetiikan ongelmat – se kokonainen kysymysryhmä, joka koskee taiteelliseen muodon, sen eri osien, tyylin jne. ongelmia – on jäänyt tältä meto­dilta lähes koskemattomaksi.
Vallitsee harhakäsitys, jota kannattavat myös muutamat mar­xistit; sen mukaan sosiologinen metodi on oikeu­tettu vain siellä, missä ideologisilta, sisällöllisiltä osiltaan mutki­kas taiteellinen poeettinen muoto alkaa kehit­tyä historialli­sesti ylemmän sosiaalisen todel­lisuuden ehdoin. Muodolla itsellään on oma erityinen luonne ja lain­alaisuus, joka ei ole sosiologinen vaan spesi­fisti taiteel­linen.
Tällainen näkemys on perin juurin ristiriidassa marxilaisen metodin perusteiden, sen monismin ja historistisuuden kanssa. Muodon ja sisällön sekä teorian ja historian välinen kuilu, siinä on tällaisten katsomus­ten tulos.
Tarkastellaan näitä harhakäsityksiä kuitenkin hieman yksi­tyiskohtaisemmin, sillä ne ovat liiankin luonteenomaisia koko nykyaikaiselle taiteentutkimukselle.
Selkeimmin ja johdonmukaisimmin tätä näkökulmaa on hiljat­tain kehitellyt professori Sakulin.1 Hän erottaa kirjallisuu­dessa ja sen historiassa kaksi linjaa: immanentin (sisäisen) ja kausaalisen (syysuhde). Kirjallisuuden “immanentilla yti­mellä” on erityinen, vain sille ominainen rakenne ja lain­alaisuus; tällöin se kykenee “luonteensa mukaisesti” kehitty­mään itsenäisesti. Mutta tämä kirjallisuuden kehitysproses­si tulee ei-taiteellisen sosiaalisen ympäristön vaikutuksen alaiseksi. Kirjallisuuden “immanentin ytimen”, sen rakenteen ja autonomisen evoluution kanssa sosiologialla ei ole mitään tekemistä, siihen kykenee vain teoreettinen ja historiallinen poetiikka erityisine metodeineen.2 Sosiologinen metodi puo­lestaan voi menestyksellisesti tutkia vain kirjal­lisuuden ja sitä ympäröivän ei-taiteellisen sosiaalisen ympäristön kausaalisuhdetta. Tässä yhteydessä immanentin (ei-sosiologi­sen) analyysin kirjallisuuden ja sen sisäisen autonomisen lainalaisuuden olemuksesta tulee edeltää sosiolo­gista analyy­sia.3
Näitä väitteitä sosiologi-marxisti ei tietenkään voi hyväk­syä. On kuitenkin tunnustettava, että tähän saakka sosiolo­gia on kehittynyt lähes yksinomaan kirjallisuuden historian konkreettisissa kysymyksissä eikä ole tehty yhtään vakavaa yritystä tutkia omin metodein taideteoksen ns. immanenttia rakennetta. Faktisesti tämä onkin sallinut sen, että on otet­tu käyttöön esteettisiä, psykologisia yms. metodeja, joilla ei ole mitään yhteistä sosiologian kanssa.
Tästä vakuuttumiseen riittää se, että tarkastelee mitä ta­hansa työtä, joka ylipäätään käsittelee poetiikkaa tai teo­reettista taiteentutkimusta. Emme löydä niistä jälkeäkään sosiologisten käsitteiden käytöstä. Taidetta tutkitaan niin kuin se olisi “luonteeltaan” samalla tavoin ei-sosiologista kuin fysiikan tai kemian kohde. Useimmat länsieurooppalaiset ja venäläiset taiteentutkijat ajattelevat kirjallisuudesta ja taiteesta juuri näin, ja tältä pohjalta he itsepintaisesti eristävät taiteentutkimuksen erityistieteeksi, jolla ei ole mitään sosiologisia lähestymistapoja.
He perustelevat väitettään esim. seuraavasti. Jokaisen esi­neen, joka tulee kysynnän ja tarjonnan kohteeksi, tavarak­si, arvo ja liike tulee ihmisyhteisössä sosiaa­lis-taloudel­listen lakien alaiseksi; ja tunnemme erin­omaises­ti tämän lainalai­suuden, mutta tästä huolimatta emme pääse sen parem­min sel­vyyteen tämän tavarana toimivan esineen fyysisestä ja kemial­lisesta luonteesta. Päinvastoin, tavara­oppi itsekin edellyt­tää että ensin tehdään fyysis-kemiallinen analyysi. Tähän ana­lyysiin on pätevä vain fyysikko/kemisti spesifien meto­diensa avulla. Näiden taiteentutkijoiden mie­lestä asia on samoin myös taiteen ollessa kysymyksessä. Tullessaan sosiaa­liseksi tekijäksi ja yhdistyessään muihin sosiaalisiin teki­jöihin se tietenkin noudattaa yleistä sosiologista lainalai­suutta, mut­ta tästä lainalaisuudesta emme koskaan voi johtaa sen esteet­tistä olemusta, kuten emme voi johtaa tavaran kemi­allista kaavaakaan tavaranvaihdon yleisestä taloudelli­sesta kaavasta. Taiteentutkimuksen ja teoreettisen poetiikan tulisi etsiä juuri tällaista sosiolo­giasta riippuma­tonta “spesifiä” kaavaa taideteokselle.
Tällainen käsitys taiteen olemuksesta on, kuten sanottu, perin juurin ristiriidassa marxismin ja sen perusteiden kans­sa. Sosiologisella metodilla emme todellakaan löydä kemial­lista kaavaa, mutta tieteellisen “kaavan” mille tahan­sa ideo­logian alueelle voi löytää vain sosiologi­sin metodein. Kaikki muut – “immanentit” – metodit sotkeutu­vat subjektivis­miin, tähän saakka ne eivät ole kyenneet johtamaan ulos hedelmättö­mästä mielipiteiden ja näkökulmien taistelusta. Kaikkein vä­hiten se ne ovat kyenneet esittämään mitään, mikä edes etäi­sesti muistuttaisi kemiallisen kaavan ankaruutta ja tarkkuut­ta. Tällaista ei tietenkään voi vaatia myöskään marxilaiselta metodilta: ideologioita käsittelevässä tietees­sä ei kohteen oman luonteen mukaisesti ole mahdollista tut­kimuksen luonnon­tieteellinen ankaruus ja tarkkuus. Mutta todellisen tieteel­lisen tason saavuttaminen ideologisen tuotannon tutkimuksessa on pääasiassa tullut mahdolliseksi sosiologisen metodin ja sen marxilaisen käsittämisen ansios­ta. Fysiikan ja kemian kohteet ovat olemassa ihmisyhteisön ulkopuolella, sen sijaan ideologisen tuotannon tuotteet syntyvät vain siinä ja sitä varten. Sosiaaliset määritelmät eivät tule siihen ulkopuolel­ta, kuten luonnonesineisiin, vaan ideologiset muodostumat ovat sisäisesti, immanentisti sosio­logisia. Tuskinpa kukaan kieltäisi sitä poliittisiin ja oikeudellisiin muotoihin näh­den: millainen immanentti ei-sosiologinen olemus niistä mah­taisi löytyä? Oikeuden ja poliittisen rakenteen kaikkein hie­noimmat formaalit nyanssit ovat kaikki tavoitettavissa sosio­logisella metodilla, ja vain sillä. Mutta aivan sama pätee myös muihin ideologi­siin muotoihin. Ne kaikki ovat läpikotai­sin sosiologisia, vaikka niiden rakenne onkin häilyvämpi ja mutkikkaampi, ja niiden tarkka analyysi vaatii suuremman työn.
Yhtä immanentisti sosiologista on myös taide: ei-taiteelli­nen sosiaalinen ympäristö, joka vaikuttaa niihin ulkoapäin, sijaitsee niissä välittömänä sisäisenä vastakaikuna. Tässä ei jokin vieras vaikuta vieraaseen, vaan yksi sosiaalinen muo­dostuma toiseen. Esteettinen – samoin kuin oikeudellinen ja poliittinen – on vain sosiaalisen muunnos. Taiteenteoria voi siis olla vain taiteen sosiologiaa.4 Mitään “immanentte­ja” tehtäviä sille ei jää.

II
Sosiologisen analyysin oikea ja produktiivinen soveltaminen taiteenteoriaan ja erityisesti poetiikkaan tekee välttämättö­mäksi irtautumisen kahdesta väärästä näkemyksestä, jotka kaventavat taiteen rajoja äärimmilleen, kun ne eristävät siitä vain erillisiä osia.
Ensimmäisen näkökannan voi määritellä taideteoksen fetis­soinniksi. Tämä fetissointi hallitsee nykyistä taiteentut­kimusta. Tutkijoiden näkökenttä rajoittuu taideteoksiin, joita analysoidaan aivan kuin ne tyhjentäisivät taiteessa kaiken. Taiteilija ja vastaanottaja jäävät tarkastelukentän ulkopuolelle.
Toinen näkökulma rajoittuu päinvastoin tekijän tai vas­taanottajan (useimmiten niiden välille laitetaan jopa yhtä­läisyysmerkit) psyyken tutkimukseen. Taide tyhjentyy sille vastaanottajan kokemukseen tai luovaan persoonaan.
Näin yhdestä näkökulmasta tutkimuskohteena on vain teoksen rakenne, toisesta sen luojan tai vastaanottajan yksilöllinen psyyke.
Ensimmäinen näkökanta liikkuu materiaalin esteettisen tut­kimuksen etumaastossa. Keskeisenä ja lähes ainoana tut­kimus­kohteena on muoto, joka ymmärretään hyvin kapeasti materiaa­lin muodoksi, mikä rajoittaa sen ainoaan, lopullisesti rajattuun esinee­seen.
Ensimmäisen näkökannan muunnoksiin kuuluu myös ns. formaali metodi. Sille poeettinen teos on sanamateriaalia, josta tie­tyllä tavalla on organisoitu muotoa. Tällöin he eivät käsit­tele sanaa sosiologisena ilmiönä, vaan abstraktin lingvisti­sestä näkökulmasta. Tämä on täysin ymmärrettävää: kun sana ymmärretään laajasti, kulttuurisen kanssakäymisen ilmiönä, se lakkaa olemasta itseriittoinen esine eikä sitä enää voi kä­sittää sen synnyttävästä sosiaalisesta tilanteesta riippumat­ta.
Ensimmäistä näkökantaa ei voi johdonmukaisesti viedä lop­puun asti. Kun jäädään taiteen esineellisen puolen rajoi­hin, on mahdotonta osoittaa edes materiaalin rajoja ja sen niitä puolia, joilla on taiteellinen merkitys. Materiaali itse su­lautuu välittömästi sitä ympäröivään ei-taiteelliseen ympä­ristöön ja saa äärettömän määrän ulottuvuuksia ja määrityk­siä: matemaattisia, fyysisiä, kemiallisia, lingvistisiä. Vaikka kuinka analysoitaisiin materiaalin kaikkia ominaisuuk­sia ja niiden kaikkia mahdollisia kombinaatioita, ei koskaan kyetä löytämään niiden esteettistä merkitystä salakul­jetta­matta mukaan toista näkökulmaa, joka ei enää rajoitu materi­aa­liseen analyysiin. Aivan vastaavasti kuin se, että vaikka kuinka analysoitaisiin jonkin esineen kemiallista rakennetta, ei koskaan tavoiteta sen merkitystä ja arvoa tavarana, ellei lähestytä asiaa taloustieteellisestä näkökulmasta.
Yhtä toivoton on toisen näkökannan yritys löytää esteet­tinen teoksen luojan tai vastaanottajan yksilöllisestä psyy­kestä. Kun jatketaan analogiaa taloustieteeseen, voi sanoa että se on samaa kuin yrittäisi proletaarin yksilöllisen psyy­ken analyysin kautta löytää ne objektiiviset tuotantosuh­teet, jotka määrittävät hänen asemaansa yhteiskunnassa.
Kummastakin näkökannasta on tuloksena sama vika: ne yrit­tävät löytää osasta kokonaisuuden; osan rakenteesta, joka abstraktisti irrotetaan kokonaisuudesta, koetetaan päästä kokonaisuuden rakenteeseen. Mutta “taiteellinen” ei kokonai­suudessaan sijaitsekaan esineessä, teoksen luojan tai vas­taanottajan eristetyssä psyykessä – “taiteellinen” käsittää kaikki nämä kolme tekijää. Se on tekijän ja vastaanottajan välisen suhteen erityinen muoto, joka on kiinnittynyt taide­teokseen.
Tämä taiteellinen kanssakäyminen kasvaa muiden sosiaalisten muotojen kanssa yhteisestä perustasta, mutta säilyttää samal­la muiden muotojen tavoin oman erityislaatunsa: se on eri­tyis­laatuista kanssakäymistä, jolla on vain sille ominai­nen muoto. Sosiologisen poetiikan tehtävänä on käsittää tämä so­siaalisen kanssakäymisen erityismuoto, joka on reali­soitunut ja kiinnittynyt taideteoksen materiaa­liin.
Tämän kanssakäymisen ulkopuolella taideteos on pelkkä fyysinen esine tai lingvistinen kirjoitusharjoitus. Taiteellinen siitä tulee vain tekijän ja vastaanottajan vuorovaikutusprosessissa, tämän vuorovaikutustapahtuman olennaisena osana. Se, mikä taideteoksen materiaalissa ei voi olla mukana tässä tekijän ja vastaanottajan kanssakäymisessä, ja mikä ei siis voi tulla tämän kanssakäymisen ‘mediumiksi’, välittäjäksi, ei voi saada taiteellista merki­tystä.
Niiden metodien, jotka hävittävät taiteen sosiaalisen ole­muk­sen ja yrittävät löytää sen luonteen ja erityisyyden vain teoksen organisaatiosta, pitää itse asiassa projisoida teki­jän ja vastaanottajan välinen sosiaalinen suhde materiaa­lin ja sen muokkaamisen keinojen eri puoliin. Tarkalleen näin myös psykologinen estetiikka projisoi nuo samat suhteet vas­taanottajan yksilölliseen psyykeen. Tämä projektio vääristää niiden keskinäisten suhteiden puhtauden ja antaa väärän kuvan niin materiaalista kuin psyykestäkin.
Esteettinen kanssakäyminen, joka on siis kiinnit­tynyt tai­deteok­seen, on aivan erityislaatuista eikä ole redusoitavissa ideologisen kanssakäymisen muihin tyyppeihin – poliitti­seen, oikeudelliseen, moraaliseen jne. Kun poliitti­nen kanssakäymi­nen luo sopivia säädöksiä ja oikeudellisia muoto­ja, esteetti­nen kanssakäyminen organisoi vain taideteok­sen. Jos se jättää hyvästit tälle tehtävälle ja jos se alkaa yrittää luoda vaik­kapa ohimenevänkin poliittisen organisaa­tion tai jonkin muun ideologisen muodon, se itse lakkaa olemasta esteettistä kans­sakäymistä ja kadottaa erityislaa­tunsa. Esteettisen kanssa­käymisen luonteenomainen piirre on se, että se rajoit­tuu ko­konaan taideteoksen luomiseen ja sen jatkuvaan uusintamiseen kanssa-luovassa vastaanottajassa, muttei edellytä muita ob­jektivaa­tioita. Tämä erityislaatuinen muoto ei tietenkään ole erilli­nen; se on osa sosiaalisen elämän yhtenäistä vir­taa, hei­jastaa yleistä taloudel­lista perustaa ja astuu kanssa­käymisen muiden muotojen kanssa vuorovaikutukseen ja vaih­toon.
Tämän työn tehtävänä on yrittää käsittää poeettisen lausu­man muoto sanamateriaalissa toteutuneen erityislaatuisen esteettisen kanssakäymisen muotona. Mutta sitä varten on käsiteltävä yksityiskohtaisemmin verbaalin lausuman eräitä ulottuvuuksia taiteen ulkopuolella – tavallisessa jokapäi­väisen elämän kielessä, sillä jo siihen sisältyy tulevan taiteellisen muodon potentiaali­suus (mahdollisuus). Sanan sosiaalinen olemus esiintyy siinä selvänä, tarkkana ja on helposti analysoitavissa lausumaa ympäröivään sosiaaliseen ympäristöön nähden.

#####

Keskeisiä tutkimusongelmia sosiologisen poetiikan kehittelyssä 1925-1930
## ideologien kanssakäyminen
## sosiaalinen arvottaminen
## kulttuurinen materiaalinen merkki
## puhunnan sosiaalisuus ja puhunnan lajien analyysi
## vieraan puheen välittämismuodot

1928
Läntisen lingvistisen ajattelun nykyvirtauksia
Ilmestynyt lokakuussa 1928
Sisältää seuraavana vuonna ilmestyneet Kielifilosofian osan 2 keskeiset kohdat, jotka kuitenkin puuttuvat VV:n työohjelmasta vielä toukokuussa 1928 (mutta nämä ovat kuitenkin olleet esillä ILJaZV:ssa keskusteluissa)

1929 (tammikuu)
Marxismi ja kielifilosofia
Kielitieteen sosiologisen metodin perusongelmia

Mikä oikeastaan on kielifilosofian kohde? Mistä sen löytää? Millaista on sen konkreettinen materiaalinen oleminen? Miten lähestyä sitä metodisesti?

Kielifilosofiassa ja yleisen kielitieteen vastaavissa metodologi­sissa osissa havaitsemme tämän ongelman (ts. kielen erottamisessa ja rajaamisessa spesifiksi tutkimuskohteeksi) ratkaisemisessa kaksi pääsuuntausta. Näiden suuntausten peruserot ja erot kaikissa muissakin kielitieteen kysymyksissä johtuvat tietenkin tästä.
Ensimmäistä suuntausta voidaan nimittää individualistiseksi subjek­tivismiksi, toista abstraktiksi objektivismiksi.5
Ensimmäinen suuntaus pitää kielen perustana (kieli poik­keuksetta kaikkina kielellisinä ilmiöinä) luovaa yksilöllistä puheaktia. Yksilön psyyke on kielen lähde. Kielellisen luomisen lait – kielihän on keskeytymätöntä muotoutumista, keskeytymätöntä luomista – ovat yksilö­psykologisia lakeja. Juuri niitä kielitieteilijän ja kielifilosofin tulee tutkia. Kielellisten ilmiöiden valaiseminen merkitsee niiden palaut­tamista sisällöllisesti mielekkääseen (usein jopa rationaali­seen) luovaan yksilöl­liseen aktiin. Kielen tutkimuksessa kaikki muu on luonteeltaan ennak­kovalmistelua, toteamista, kuvailua, luokittelua, mikä vain valmiste­lee kielellisen ilmiön todellista selittämistä luovan yksilöllisen aktin kannalta tai liittyy valmiin kielen opettamisen käytännölli­siin tavoitteisiin.
Tästä näkökulmasta kieli on analoginen muiden ideolo­gisten ilmiöiden, erityisesti taiteen, esteet­tisen toiminnan kanssa.
Ensimmäisen suuntauksen perusnäkökulma kieleen tiivistyy näin neljään perusasettamukseen:
1) Kieli on toimintaa, keskeytymätön luomisprosessi (’ενέργεια), joka toteutuu yksilöllisinä puheakteina.
2) Kielellisen luomisen lait ovat yksilöpsykologisia lakeja.
3) Kielellinen luominen on mielekästä luomista, analogista taiteelli­sen luomisen kanssa.
4) Kieli valmiina tuotteena (’έργον), vakiintuneena kielijär­jestelmänä (sanasto, kielioppi, fonetiikka) on tavallaan kuollut kerros, kielel­lisen luomisen jähmettynyttä laavaa – lingvistiikan luoma abstrakti konstruktio valmiina väli­neenä pidetyn kielen käytännön opettamista varten.

Abstrakti objektivismi
Kaikkia kielellisiä ilmiöitä organisoiva keskus, joka tekee näistä ilmiöistä kielitieteen spesifin objektin, on tämän suuntauksen mukaan aivan toisaalla – se on kielijärjestelmä, foneettisten, kieliopillis­ten ja leksikaalisten muotojen järjestelmä.
Näiden suuntausten välistä eroa kuvaa hyvin selvästi seuraava: pysyvän kielijärjestelmän (’έργον) itseidenttiset muodot ovat ensimmäi­sen suuntauksen kannalta vain kielen todellisen muotoutumisen kuollei­ta kerrostumia – jäänteitä kielen tosiolemuksesta, joka toteutuu ainutkertaisessa luovassa yksilöllisessä aktissa.
Toiselle suuntauk­selle juuri tämä itseidenttisten muotojen järjestelmä muodostaa kielen olemuksen; kielen muotoja tulkitseva ja muunteleva yksilölli­nen luovuus on sille vain kielellisen elämän – oikeammin: kielen monumen­taalisen pysyvyyden – kuonaa, vain kielen muuttumattoman perussävelen vaikeasti tavoitettava ja tar­peeton yläsävel.
Toisen suuntauksen perusnäkökulma voitaisiin yleisesti tiivistää seuraaviin perusasettamuksiin:
1) Kieli on normatiivisesti identtisten kielellisten muotojen muuttu­maton ja pysyvä järjestelmä, jonka yksilöllinen tietoi­suus kohtaa valmiina ja joka on sille kiistämätön.
2) Kielen lait ovat kielellisten merkkien välisten suhteiden erityisiä lingvistisiä lakeja tietyn suljetun kielijärjes­telmän sisällä. Nämä lait ovat objektiivisia jokaisen yksilön tietoisuudelle.
3) Spesifeillä kielellisillä suhteilla ei ole mitään yhteistä ideolo­gisten (taiteellisten, tiedollisten tms.) arvojen kans­sa. Kielen ilmiöt eivät perustu mihinkään ideologisiin motii­veihin. Sanan ja sen merkityksen välillä ei ole luonnollisia, tietoisesti käsitettyjä eikä taiteellisia suh­teita.
4) Yksilölliset puheaktit ovat kielen näkökulmasta vain normatiivises­ti identtisten muotojen satunnaisia tulkin­toja, muunnoksia tai suora­naisia vääristymiä. Mutta juuri nämä yksilölliset puheaktit selittävät kielen muotojen historial­lisen muuttuvuuden, joka kielijärjestelmän kannalta on sel­laisenaan irrationaalista ja mieletöntä. Kielijär­jes­telmän ja kielen historian välillä ei ole mitään suhteita eikä yhtei­siä motiiveja. Ne ovat toisilleen vieraita.
Lukija huomaa, että edellä muotoillut filosofis-lingvis­tisen ajat­telun toisen suuntauksen perusasettamukset ovat ensimmäisen suuntauk­sen neljän vastaavan perusasettamusten an­titeesejä.

Pitäessään ainoastaan kielijärjestelmää olennaisena kielen ilmiönä abstrakti objektivismi hylkäsi puheaktin – puhunnan – yk­silöllisenä. Kuten jo sanoimme, tämä on abstraktin objek­tivismin proton pseudos. Individualistinen subjektivismi pitää olennaisena vain juuri puheaktia – puhuntaa. Mutta myös se määrittelee tämän yksilölliseksi ja yrittää siksi selittää sitä puhuvan yksilön oman psyykkisen elämän edellytysten perusteella. Tämä on sen proton pseudos.
Itse asiassa puheaktia, tai tarkemmin sen tuotetta – lausumaa – ei voi lainkaan pitää sanan tarkassa mielessä yksilöllisenä ilmiönä eikä sitä voi selittää puhujan yk­silöpsykologisten tai psykofysiologisten edellytysten perusteella. Puhunta on sosiaalista.

Nyt voimme vastata tämän osan ensimmäisen luvun alussa esittämäämme kysymykseen. Kielen todellinen reaalisuus ei ole kielen muotojen abstrakti järjestelmä, ei eristetty puhunta eikä sen tuottamisen psykofysiologinen akti, vaan kielel­lisen vuorovaikutuksen sosiaalinen tapahtuma, joka toteutuu puhun­tana tai puhuntoina.
Kielellinen vuorovaikutus on näin kielen perustodellisuus.
Nyt voimme kokoavasti muotoilla oman näkökulmamme muutamin teesein:
1) Kieli on normatiivis-identtisten muotojen vakaana järjes­telmänä vain tieteellinen abstraktio, joka on produk­tiivinen vain tietyissä käytännöllisissä ja teoreettisissa tarkoituk­sissa. Tämä abstraktio ei ole kielen konkreet­tisen todelli­suuden kannalta adekvaatti.
2) Kieli on keskeytymätön muotoutumisprosessi, joka toteutuu puhujien sosiaalisessa kielellisessä yhteistoiminnassa.
3) Kielen muotoutumisprosessin lait eivät suinkaan ole yk­silöpsykologisia lakeja, vaikkakaan niitä ei voi erottaa puhuvien yksilöiden toimin­nasta. Kielen muotoutumisen lait ovat sosiologisia lakeja.
4) Kielen luominen ei ole samanlaista kuin taiteellinen tai jokin muu erityinen ideologinen luominen. Mutta samanai­kaisesti kielen luomista ei voida ymmärtää erillään sen täyttävistä ideologisista merkityksistä ja arvoista. Kuten kaikki historiallinen muotoutuminen, voidaan kielenkin muotoutu­minen kokea sokeana mekaanisena välttämät­tömyyte­nä, mutta siitä voi tulla myös “vapaata välttämättömyyt­tä”, kun siitä on tullut tiedostettu ja toivottu välttä­mättömyys.
5) Puhunnan rakenne on puhtaasti sosiaalinen rakenne. Puhunta sellai­senaan on olemassa puhujien välillä. Yksilöllinen puheakti (sanan “yksilöllinen” tarkassa mielessä) on con­tradictio in adjecto.*

1930
Lingvistiikan ja poetiikan rajoista

Talouskriisi ja Marxin paluu -seminaari & Totuusradion Marx-sessio

Ohessa ladattavana Talouskriisi ja Marxin paluu -seminaarin alustukset. Kuuntelun tueksi voit ladata myös esitysten handoutit.

Talouskriisi ja Marxin paluu -seminaari, 16.10.09

1) Antti Ronkainen – Voiton suhdeluvun laskutendenssi, alustus (PDF)
2) Miika Kabata – Marxin käsitys kapitalistisen kriisin yleisestä muodosta
3) Jukka Peltokoski – Kriisin kosto, haaste vasemmistolle, alustus (powerpoint)
4) Stephen Gill – On Current Economic Crisis, alustus (powerpoint) & PDF, check out also: www.stephengill.com.

Lisäksi voit ladata kuunneltavaksi Totuusradion maanantailta 26.10.09, jossa Honkanen, Peltokoski, Poser, Ronkainen & Salo puhuivat Marxista.

Totuusradio 26.10.09: M A R X

Historical Materialism 09

Lontoon Historical Materialism 09 -konferenssin ohjelma on viimein varmistunut: http://mercury.soas.ac.uk/hm/conference2009.htm. Puhujina pikaisesti vilaistuna ainakin: Choonara, Dyer-witheford, Holloway, McNally, Panitch, Lahtinen jne…

Opiskelijalle ennakkoon tilattuna konferenssin lippu näyttäisi olevan 15 puntaa, rekisteröidä voi tuolta ja maksun suorittaa helposti paypalin kautta: http://mercury.soas.ac.uk/hm/conf2009Reg.htm.

PS: Tätä viestiä saa ja kannattaa levittää eteenpäin, ainakin viime perjantain Marx-semmassa oli sen verran possea sekä opiskelijoista että laitoksilta, että tämmöselle suuremman luokan jutulle saattaisi olla vielä kiinnostusta. Mikäli kv-marxismi alkoi siis kiinnostaa niin mukaan ehtii vielä! Tällä hetkellä Lontooseen on lähdössä Tampereelta reilun 10 hengen invaasio. Ota yhteyttä esim: antti.ronkainen [at] uta.fi tai 040-7764204.

Alustus, 08.04.2009, Luku 24: Niin sanottu alkuperäinen kasantuminen (s. 640-683)

Kasaan tässä alustuksessa enimmäkseen Marxin keskeisiä ajatuksia luvun kappaleista referoiden.

1. Alkuperäisen kasaantumisen salaisuus

Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen ei ole muuta kun tuotajan ja tuotantovälineiden historiallista eroamisprosessia. näyttää alkuperäiseltä, koska se muodostaa pääomaa ja sitä vastaavaan tuotantotavan esihistorian. Oikeus ja työ; orjuudesta irtoamisen historia vapaan työmiehen syntymisen historiana – vapaus vaihtoi liean kahleisiin, vapautuminen palvelijan asemasta ja ammatiapakosta siirsi heidät ainoastaan oman työvoimansa omistajiksi (-> feodaalisen riiston muuttuminen kapitalistiseksi).

Maalaistuottajien, talonpojan maaomaisuden pakkoluovutus on koko prosessin perustuksena, esim. Englanti.

2. Maalaisväestön maan pakkoluovutus

Lääninherrojen henkivartiostojen hajoittaminen turvattomiksi proletaareiksi. Lääninherrat anastavat yhteismaan talonpojilta, joilla oli siihen omistusoikeus. Villateollisuuden nousu ja viljelysmaan muuttuminen laidunmaaksi, jossa karjalaumojen kasautuminen muutamiin käsiin ja maanvuokrien kohoaminen sekä peltoviljelyksen rappeutuminen jne. Kuninkaalla taas (sotilaallinen) pyrkimys säilyttää hyvät olot talonpojilla. (Samasta aiheesta kirjottaa Karl Polanyi Suuressa Murroksessa.)

Uskonpuhdistus. Katolinen kirkko omisti suuren osan Englannin maista läänityksinä. Luostarien hävittämien ajoi niiden asukkaat proletaareiksi. Kirkon tilat lahjoitettiin tai myytiin keinottelijoille tai porvareille ja vastaaville. Köyhille tarkoitetut kymmenykset takavarikoitiin.

”Mainion vallankumouksen” (valtiokaappauksen) saattoi valtaan maanomistajat ja kapitalistiset voitontavoittelijat, valtion maat myytiin, lahjoitettiin ja liitettiin yksityistiloihin; anastettiin! 1700-luvulla laki avuksi maanryöstössä. Riippumattomien tilallisten tilalle maanvuokraajia. Vuokratilojen sulautuminen suuriksi capital farmeiksi (-> maaliitokset, kuntaliitokset, hallinnan kysymys?). Pientilallisten muuttuminen työvoimaksi. Kaupunkien ja manufaktuurien kasvaminen. 1800-luvulla maan lopullinen siirtyminen maalordien haltuun.

3. Pakkoluovutettuja koskeva verinen lainsäädäntö alkaen 1400-luvun lopusta. Työåalkan alenemislait.

Irtolaisuuslait manufaktuuriteollisuuden työllistämiseen kykenemättömyyden seurauksena – henkivartiostojen hajoaminen kiertolaisiksi, kerjäläisiksi ja rosvoiksi 1500-luvulla. Lainsäädäntö kohteli heitä ”vapaaehtoisina” rikoksentekijöinä (sama nykyisessä keskustelussa). Kerjääminen työkyvyttömille sallittua, muut ruoskittiin verille ja pakotettiin sinne mistä olivat tulleetkin. Marx kuvailee tässä melko foucaultlaisittain ihmisarvon minimointia:

”Niin maaltaan ja mannultaan väkivaltaisesti häädettyä, vainottua ja irtolaiseksi tehtyä maalaisväestöä piiskattiin, merkittiin polttoraudalla ja kidutettiin törkeisiin ja hirmuisiin lakeihinnojautuen palkkatyöjärjestelmälle välttämättömän kurin alaiseksi” (s. 660)

Kaiken lisäksi tämä alistettu ja riistetty luokka luokka pakotetaan näkemään vielä tuotantotavan vaatimukset luonnonlakeina. Nykyinen alistaminen enimmäkseen välitöntä taloudellista väkivaltaa, ihmisten jättämistä tuotannon ”luonnonlakien” armoille. Palkkasääntely siis osana palkkatyöläisen sääntelyä – työläisen välitön palkan tarve ja mahdottomuus kasata omaisuutta. Trade unionit laillisiksi vasta 1871, mutta mitä enää tehtävissä?

4. Kapitalististen maanvuokraajien synty.

Mistä kapitalistit ovat peräisin? Maalaisväestön pakkoluovutus synnyttää välittömästi vain suurtilanomistajia. Maanvuokraajan ekana muotona itse maaorjana oleva bailiff (herraskartanon pehtoori). Hänen sijalleen maanvuokraaja jonka jälkeen métayer, puolivuokraaja, kuka maalordin kanssa vuokraa maan ja jakaa kokonaistuotteen. Sitten varisnainen maanvuokraaja sijoittaa maahan oman pääomansa, pitää palkkatyöläistä ja maksaa maanomistajalle osan lisätuotteesta maakorkona.

5. Maanviljelyskumouksen vaikutus teollisuuteen. Kotimaisten markkinoiden luominen teollisuuspääomalle.

Maalaisväestön vapautumisesta seurasi sen elämäntarvikkeiden vapautuminen kapitalistisille markkinoille. Ne muuttuivat vaihtelevan pääoman aineellisiksi osiksi, työpalkalla ostettaviksi elinhyödykkeiksi. Teollisuuden raaka-aineiden ”vapautuminen” keskitetysti kapitalistin käsiin. Keskitetyn omistuksen tehostava vaikutus, enenevästi pienemmän työläisjoukon kykeneväisyys tuottaa sama määrä raaka-ainetta ja elinhyödykkeitä. Suuret manufaktuurit ja vuokrafarmien muodostuminen pienten itsenäisen tuottajien omaisuuden pakkoluovutuksen kautta.

Teollisuuspääomalle kapitalistiset markkinat lopullisesti luo suurteollisuus, mikä juurii maaseudun kotiteollisuuden suurteollisuuden alaiseksi.

6. teolllisuuskapitalistin synty.

Koronkiskurin syntyminen – koronkiskonnan ja kaupan muodostaman rahapääoman muuttuminen teollisuuspääomaksi!

Alkuperöisen kasautumisen momentit aikajärjestyksessä
- siirtomaariisto
- julkinen luotto, ns. valtionvelkajärjestelmä
- teollisuus- ja siirtomaaorjuus
- yhteiskunnan tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden muuttaminen pääomiksi ja väestön palkkatyöläisiksi

7. Kapitalistisen kasautumisen historiallinen tendenssi

Työläisen olava omien työehtojensa vapaa omistaja, joten kapitalismin kehityttävä huippuunsa.

- Olli Herranen

Pöytäkirja 04.02.2009, alustajana Mikko Niemelä, Luku 15: Työvoiman hinnan ja lisäarvon suuruuden vaihtelu

- Jos työläisille ei makseta niin paljon, että he voivat uusintaa työvoimansa, ei myöskään kapitalistinen tuotanto voi jatkua. Työvoiman hinta ei siis voi laskea alle keskimääräsien uusintamishinnan, vastakkaisessa tapauksessa työvoimalla mahdollisuus vaihtaa duunia (tämä toteutuisi siis täydellisesti toiivilla markkinoilla). Hetkelliset muutokset ovat mahdollisia käytännössä suhdannevaihteluiden ja neuvotteluiden tuloksena. Hidasta sisäistä vaihtelua yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Keskustelua heräsi siitä, millaiset strategiset neuvotteluasemat on ollut Marxin aikaisissa oloissa? Vrt. suomen nykypäivä. Onko Pääomassa työvoiman absoluuttisen kurjistumisen teoria? Vaihteleeko kehitys Marxin näkemyksissä eri kirjojen kesken, esim. Pääoma  Grundrisse; kuinka deterministinen näkemys Marxilla on?
- Arvon luonne työn ja markkinoiden välissä. Määritteleekö yhteiskunnallinen keskimääräistyö arvon markkinoilla vai markkinoilla luotu arvo yhteiskunnallista keskimääräistyön määrää? Teorian ydin ainakin eriarvoisuuden kasvun selittämisessä ja kapitalistisen tuotantotavan logiikassa. Simmeliläinen kanta: arvo on sitä mitä ihmiset pitävät arvokkaana.
- Marx esittää tavaroiden tuottamiseen liittyvää teoriaa, mitä ei välttämättä kannata sekoittaa tavaroiden vaihdon teoriaan. Hinta on elementti Marxin teoriassa mutta pääpaino on tuotannon ymmärtämisessä; Marxin pyrkimys hintojen ulkopuolella tuotannon suhteissa!
- Tiedon arvoluonne. Jos jaat teknologisia innovaatioita, ei arvon määrä kasva vaan jos tieto annetaan kilpailijoille, saavat he innovaatiot käyttöönsä ilmaiseksi mutta pääsevät osalliseksi kilpailusta markkinoilla.
- Jos voimaperäistämisen seurauksena tuotteen arvo kasvaa, niin miksi tuotantovälineiden tehokkuuden kasvattaminen ei kasvata arvoa? työmäärän (ei välttämättä vain ajan) kasvattaminen lisää myös arvoa, koska työvoiman uusintaminen vaatii myös silloin enemmän resursseja. Kone ei kuitenkaan tuota arvoa vaikka sen tehostaminen tuottaa mahdollisesti saman määrän tavaroita kuin työn voimaperäistäminen. Eerki Mantereen vitutus-teesi: työn mielyttävyyden kasvattaminen sosiaalisin keinoin lopulta teknologinen innovaatio.
- Mitä on työläisen tavallinen kulutus? Ero kuitenkin välttämättömiin elinhyödykkeisiin (kts. s. 162). Suhteutuu yhteiskunnalliseen normaaliin/perustasoon. Välttämättömyydet eivät ole samat kaikille, tärkeää on palaako työntekijä työntekijätavara-markkinoille, välttämättömyydet ovat moraalisia ja historiallisia.

- Olli Herranen

Alustus, 21.02.2009, Luku 13: Koneet ja suurteollisuus, kappaleet 6-10 (s. 394-454)

Otan ensimmäisenä esille lähtökohdan, josta olen kokenut mielekkääksi lukea Marxia, koska alustus rakentuu näille kolmelle elementille:

1)    Pääoma aikalaisanalyysinä. Malliesimerkeissä voi verrata Marxin aikalaistilannetta nykypäivään ja pohtia eroja sekä pysyvyyksiä; mikä on pysyvää muutoksessa ja millä tavoin Marxia voi nykypäivänä hyödyntää?
2)    Pääoma filosofisena esityksenä, eli yhteiskuntateoria ja filosofinen logiikka ja sen eheys systemaattis-teoreettisessa tarkastelussa. Väitän että Marx ei pyrkinyt luomaan systeemiä, vaan nimenomaan systemaattisesti kritisoimaan vallitsevaa systeemiä ja paljastamaan sen ”syllogistisen” luonteen aaterakennelmana ja materiaalista elämää määrittelevänä tuotantotapana ja –suhteena. Syllogismilla viittaan retorisesti rakennettuun kapitalismin puolustukseen, jossa kehäpäätelmin tuotetut perusteet järjestelmälle saavat automaattisesti oikeutuksensa sen kaltaisesta loogisesta järjestelmästä, mikä perustelee itse itsensä omilla ehdoillaan (vrt. Raamattu: mistä tietää että Raamattu on totta? Koska siellä sanotaan niin).
3)    Pääoma kaunokirjallisena teoksena. Marxin retoriset ja proosalliset ansiot. Marx houkuttelee lukijaa puolelleen klassisen retoriikan keinoin; ethos, pathos ja logos. Tunteisiin vedotaan moraalisen närkästyksen kautta kritisoimalla kapitalistista logiikkaa samalla tiukan loogisen perustelun säestyksellä. Teoksen eetos liikkuu luonnollisesti olosuhteisiin vaikuttamisen akselilla, tämän tarkoittaen halua tuottaa vaihtoehtosia toiminnan ja ajattelun tapoja kapitalistisesti hallittuun yhteiskuntaan. Toki kaunokirjallinen ansio makaa myös osittain siinä, ettei Marx voi kuin vedota abstraktiin moraaliin sekä omaan terävään kynäänsä, jolla viihdyttääkseen lukijoita piiskaa aikalaisensa ja jo edesmenneet taloustieteilijät syvimpään suohon, nuo pikkuporvarilliset lörpöttelijät! Kaiken tämän yhdistyessä välillä sangen sevallakin tavalla Marx porskuttaa teoksen läpi tehden Pääomasta todellisen lukunautinnon.

6. Koneiden syrjäyttämiä työläisiä koskeva tasausteoria

”Koneiston syrjäyttämien työläisten kärsimykset ovat siis yhtä katoavaisia kuin tämän maailman rikkaudet” (s. 395)

Marx alkaa perustelunsa siitä, että koneisto itsessään ei köyhdytä tai kurjistuta ketään vaan sen kapitalistinen käyttö. Koneet ja vempeleet kyllä kykenevät tuottamaan aineellista rikkautta mutta niiden seurauksena vähenevä arvontuotanto rajaa mahdollisuuden nauttia näistä rikkauksista yhä useammilta. Toisaalta koneiden tuotanto vähentää yhdessä teollisuuden haarassa töitä mutta lisää niitä toisessa. (s. 397-399)

”Koneiden lähimpänä tuloksena on se, että ne suurentavat lisäarvoa ja sitä tuotemäärää, missä lisäarvo esiintyy, sekä sitä substanssia, jota kapitalistiluokka seuralaisineen kuluttaa, että itse näitä yhteiskuntakerroksia.” (s. 400)

Marx jatkaa vielä toteamalla, että välttämättömiin elintarvikkeisiin tarvittava tuottajien vähenevä määrä johtaa ylellisyystuotteiden lisääntymiseen. Tässä on kaksi asiaa idullaan:

Ensimmäinen niistä on se, että koneiden nimenomaan kapitalistinen käyttö luo oikeutuksen loputtomalle kulutukselle. Eli kun työ toimii oikeutuksena rahvaalle uudistaa oma työvoimansa ja todistaa hyödyllisyytensä voi kapitalisti yksityisomistuksen turvin määritellä koneidensa käyttöä pääomien kasaantumista edistävällä tavalla. Jos kysytään, miksi Marx olettaa olemassaolevaksi jonkun moraalin, minkä mukaan vaurauden pitäisi jakaantua tasaisesti, tai että työn suorittava osapuoli olisi oikeutettu omaamaan työnsä tuloksen, on yhtä perusteltua kysyä, että mikä suurempi entiteetti tai oikeus tekee yksityisomistuksen (varsinkin maanomistuksen) kapitalistisiin tuotantosuhteisiin levinneessä mittakaavassa itsestäänselväksi.

Toinen asia on ajatus ylellisyystavaroista eräänlaisina varaventtiileinä. Tämä ei liity edelliseen, vaan on enemmän käytännöllinen ajatus siitä, kuinka vauraus ”tihkuu” rahvaan pariin, kun kapitalistin antaa tehdä työnsä rauhassa. Kun yläluokka haluaa erottua rahvaasta, on sille luonnollinen ja helppo tapa tehdä se kanavoimalla ylivoimaisia resurssejaan esim. ylihinnoiteltuihin tuotteisiin, joiden avulla se voi tehdä tiettäväksi oman erikoisasemansa. Ajatusleikkinä otettakoon evaikkapa tavaratalossa myytävät merkki-kaulahuivit, joiden hinta liikkuu joissain tähtitieteellisissä lukemissa. Kun porvari maksaa em. summan, siirtyy osa rahasta suoraan materiaaliseen tuotantoon ja osa mielikuvatuotantoon. Mielikuvatuotanto käyttää laajaa mainosalalle keskittynyttä työnjaon eriytymisen seurauksena syntynyttä erikoisosaajien luokkaa, minkä tehtävänä on tuottaa mielikuvia kuluttajista oman tuoteryhmänsä puitteissa tiettyjä erityisominaisuuksia omaaviksi yksilöiksi, joiden ero muihin näyttäytyy nimenomaan tietyntyyppisen kulutuksen kautta.

Näin koneet ovat siis kahtalaisessa merkityksessä edistämässä Marxin mainitsemaa yhteiskunnallisen työnjaon jatkuvaa eriytymistä ja hajaantuvaa sekä keskinäisriippuvaista tuotantotapaa.

Marx heittää ilmoille myös sivuilla 401-402 ajatuksia ns. ”palvelevasta luokasta”, jotka ovat osa ”tuottamatonta luokkaa” tai ”ideologista säätyä”, kuten ”hallitus, papit, lakimiehet. sotilaat yms., edelleen kaikki, joiden yksinomaisena toimena on vieran työn kuluttaminen maankoron, rahakoron yms. muodossa” (s. 402). Tässä on idullaan ajatus palveluluokasta, mihin talous tulee nojaamaan (vrt. konvergenssiteoria – kapitalistisen tuotantotavan kolme vaihetta, mitkä seuraavat toisiaan eri aikaan eri yhteiskunnissa mutta jäljitellen toisiaan: agraaritalous, teollinen talous ja palvelutalous) kehittyvissä yhteiskunnissa, mitkä pääsevät alkutuotannosta eroon. Toisaalta tässä on myös idullaan ajatus ”tuottamattomasta työstä”, mikä ei ole kuitenkaan saanut paljoa kannatusta.

7. Työläisten työstäpoistaminen ja työhönottaminen koneteollisuuden kehittyessä. Pulat puuvillateollisuudessa

”Niin kauan kuin koneteollisuus laajenee jollakin teollisuuden alalla perinnäisen käsityön tai manufaktuurin kustannuksella, sen menestykset ovat yhtä varmoja kuin takaaladattavilla kivääreillä aseistetun sotajoukon voitto kaaripyssyillä varustetusta sotajoukosta. Tämä ensimmäinen aikakausi, jolloin kone vasta anastaa haltuunsa vaikutusalaa, on ratkaisevan tärkeä niiden erinomaisen suurten voittojen takia, joita koneen avulla tuotetaan. [...] konetuotteiden halpahintaisuus ja muutokset kuljetus- ja liikennelaitoksissa ovat oivallisia aseita vieraiden markkinoiden valloittamisessa. Tekemällä lopun niiden käsityömäisestä tuotannosta koneteollisuus muuttaa ne pakosta raaka-aineensa tuotantoalueeksi.” (s. 406)

Marx kuvailee kehityskulkuja, jotka ovat yhteydessä edellämainittuun työnjakautumiseen ja koneiden nopeita voittoja tuottavaan kykyyn, mutta myös avautuviin maailmanmarkkinoihin, jonka lähtökohtana on lisäpääomaan pyrkivä sijoittaminen ja toisaalta koneistuksen aiheuttama siirtolaisuus, tehdasjärjestelmän kyky laajeta sykäyksittäin ja laajeneva keskinäisriippuvuus.

Synnyttää kuumeentapaista tuotantoa, täyttymistä ja supistumista maailmanmarkkinoilla. ”Teollisuuselämä muuttuu sarjaksi keskimääräisen vilkkauden, menestyksen, liikatuotannon, pulan ja seisauksen kausia”. Epävarmuudesta ja epävakaudesta tulee siis työmiehen elämän normaali olotila teollisuus-kierrosjakson muutteluissa! (s. 407)

Päätelmänä myös tästä voidaan johtaa maailmanmarkkinoiden välttämättömyys mutta myös ”yhteiskunnallisen keskimääräistyön” arvon mullistus ja lopulta tasapainottuminen.

Sivulla 413 tulee esille ajatus myös prostituution kytköksistä työttömyyteen. Kuinka mahtaa olla nykyään ja mikä on työttömyyden kytkös rikollisuuteen?

8. Suurteollisuuden aiheuttama manufaktuurin, käsityön ja kotityön mullistus

Marx argumentoi, että käsityöhön ja ja siihen kytköksissä olevasta työjaosta ja yhteistoiminnasta sekä manufaktuurista tulee loppu (s. 414). Marxin kovasti ylistelemä yhteistoiminta ja siihen liittyvä käsityöläisyys, ns. porukkahenki, lakkaa olemasta. Voiko tästä vetää sen kaltaisia johtopäätöksiä, että kun yhteisölliseen ”orgaaniseen” porukkahenkeen perustuva yhteistoiminta näivettyy, niin koneiden osaltaan aiheuttama työn disintegraatio tekee myös työläisten järjestäytymisen vaikeammaksi? Marx myös kokee, että ”kaikkialla tulee määrääväksi koneteollisuuden periaate, jonka mukaan tuotantoprosessin perustavat asteet erotellaan ja näin syntyneet tehtävät ratkaistaan käyttämällä mekaniikkaa, kemiaa yms., lyhyesti sanoen luonnontieteitä. Sen tähden konejärjestelmä tunkeutuu milloin yhteen, milloin toiseen osaprossessiin manufaktuureissa.” (s. 415)

Marx johdattelee ajatuksen ilmiasun lisäksi myös toisen tulkinnan lähteille, minkä mukaan myös erillistieteiksi eristetyt luonnontieteet tuottavat ratkaisuja inhimillisestä elämästä irrallaan oleviin asioihin, ja näillä mekaanisesti tuotetuilla koneteollisuutta jäljittelevillä erikoistieteillä ei ensinnäkään ole toistensa kanssa välttämättä mitään tekemistä, mutta myös konemainen järjestäytyminen erikoituneine tarpeineen tuottaa sosiaalisten suhteiden muutoksen. (Vrt. Bertolt Brecht, kuka kritisoi Galileo Galileita siitä, että hän irrotti fysiikkansa omaksi luonnontieteekseen kirkon painostamissa poliittisissa oloissa irroittaen fysiikan erikoistieteen tulkintakehykset sosiaalisesta elämästä, vaikka niiden suoranaisilla kehityskuluilla sosiaaliseen elämään olisikin vaikutusta.)

Enter cheap labour. Marx kehittelee ajatuksia halvasta työvoimasta, mikä toimii ”tehtaan ulko-osastona”, jossa palkitsematonta työtä suorittava kotiväki pitää yllä edellytyksiä tehtaan toiminnalle, eli uusintaa työvoimaa (s. 416). Tutun kuuloista turinaa ja sosiologisen(kin) keskustelun aihe nykyään. Marx myös kappaleessa käsittelee uudenlaista kotityötä ja manufaktuuria, eli toimintaa mikä vastaa tuotannolista työtä mutta suoritetaan kotona, eräänlaista alihankintaa.

s. 421 Hurskasteleva kapitalistinen fariseus!

Lopuksi Marx kuvailee uudenlaisen manufaktuurin ja kotityön muuttumista suurteollisuudeksi ja tämän kumouksen jouduttamista soveltamalla tehdaslakia näihin liikemuotoihin (s. 423-433)

9. Tehdaslainsäädäntö. (Terveyttä ja kasvatusta koskevat määräykset.) Sen yleistäminen Englannissa

Tehdaslainsäädäntö on Marxin mukaan yhteiskunnan ensimmäinen tietoinen ja suunnitelmanmukainen puuttuminen tuotantoprosessinsa luontoperäiseen muotoon ja samalla suurteollisuuden välttämätön tuote (s. 433). Hän jatkaa, ”Mikä olisikaan kapitalistiselle tuotantotavalle kuvaavampaa kuin se, että tämä tuotantotapa on pakottava valtion lain voimin pitämään huolta yksinkertaisimmistakin puhtautta ja terveyttä kokevista laitteista?” (s. 434). Näillä kommenteilla Marx viittaa ymmärtääkseni kapitalistisen tuotantotavan olemuksen mahdottomuuteen tuottaa ilman valtion lain pakottavaa voimaa mitään sekä itseään, että inhimillisiä olosuhteita koskevia edes järkiperäisiä parannuksia (s. 434).

Sivulla 438 tulee esiin Marxin klassiset ajatukset teknologisoitumisen vaikutuksista, eli porvariston pakosta tuottaa jatkuvia mullistuksia tuotantovälineissä, joilla se voi saada hetkittäisiä tuotantoetuja kilpailijoihinsa nähden. Samalla se tekee myös tuottaa jatkuvilla muutoksen ja mullistuksen vaatimuksillaan työnjaossa työntekijälle vaatimuksen mukautua tuotanto-olosuhteisiin ja riistää näin mahdollisuuden sen tyyppiseen elämän vakiintuneisuuteen, jossa lepo ja varmuus olisivat millään tavoin itsestään selvyyksiä. Ihmisen on siis tehtävä itsestään kelpaava työn vaatimuksiin (s. 438). Jälleen kerran Marx selittää lähtökohtia asioille, joita pitää helposti itsestään selvyytenä. Pelkistettynä: ihminen on se, kenen pitää mukautua työn vaatimuksiin, eli ihmisestä on tullut työn renki sen sijaan, että työn tarkoitus olisi tuottaa ihmiselle hyvinvointia.

Myös työnjaon logiikan eriytyminen noudattelee kapitalistista tuotantologiikkaa. Siinä missä luonnontieteet voidaan eriyttää tehokkaasti irti esim. ihmistieteistä, tuottavat luonnontieteet teknologiseen kehitykseen tarvittavia innovaatioita ilman vastuuta niiden sosiaalisista seurauksista. Kun taas konemaisesta erikoistieteellisestä työjaosta tulee sosiaalinen normi ja tuotantoa määrittelevä järjestäytymisperusta, voidaan luonnontieteissä vaikuttavat mallit ulottaa toiminnan logiikaksi tuotannon ja näin myös kapitalistisen markkinatalouden kaikille osa-alueille.

Tehdaslainsäädännön vaikutukset Marx näkee lopulta kahtalaisena, yhden vaikutuksen olevan työväenluokan suojelemisessa ja toisen työprosessien yhdenmukaisuuteen jouduttamisessa yhteiskunnallisessa mittakaavassa, mikä siis tarkoittaa pääoman keskittymistä ja tehdasjärjestelmän yksinvaltiutta, eli tedasjärjestelmän tekemistä tuotantomuotona yleiseksi (s. 451).

10. Suurteollisuus ja maanviljely

Suurteollisuuden vaikutuksen tässä kappaleessa Marx näkee vanhan yhteiskunnan tuen, talonpojan, tuhoavaksi ja hänen muuttamisensa palkkatyöläiseksi. Kapitalistinen talous ottaa palkkatyön ja koneteollisuuden piiriin kaiken tuotannon.

Johtopäätöksinä edellisistä käsitellyistä luvuista voidaan todeta, että Marx ei kritisoi koneita sinänsä, vaan kapitalistista tuotantotapaa. Hän kritisoi myös sen tyyppistä ”edistystä”, missä erityistieteiden turvin viedään eteenpäin koneellista tuotantotapaa, joka vaatii jatkuvia teknologisia mullistuksia. Nämä edistysaskeleet eivät myöskään ikinä tule kritisoiduiksi niiden sosiaalisten vaikutusten ohjalta, vaan pääoma-logiikka ohjaa kehitystä aina automaattisesti ”hyvään” ja ”hyödylliseen” suuntaan. Hän mys näkee näiden kehityskulkujen ja teknologisten mullistusten olevan niitä, mitkä ovat osaltaan tuottamassa sitä epävarmuutta, missä työntekijä joutuu muuntautumaan työn vaatimuksiin sen sijaan, että teknologia ja sen kehitys valjastettaisiin inhimillisiä tarpeita suoremmin palvelevaksi. Toisaalta Marx maalailee melko ihannoivaa kuvaa jostain ihmisen perustavanlaatuisesta olemuksesta, jonka inhimillinen ydin pääsee parhaiten toteutumaan jossain talonpojan ammatissa maanviljelyn keinoin.

- Olli Herranen

Tulevia seminaareja Tampereella ja Helsingissä

Kiitos kaikille Talouskriisi ja Marxin paluu -seminaariin osallistuneille! Niille, jotka eivät paikalle päässeet tai jotka joutuivat kesken kaiken lähtemään pois – ei hätää – Radio Moreeni taltioi seminaarin ja soittaa sen myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana uudestaan parissa sessiossa. Tämän jälkeen alustusten handoutteineen olisi tarkoitus tulla vapaaseen jakoon.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki, Marxismi-seminaari jatkaa normaalisti syysloman jälkeen 26.10. Tapani Laineen alustuksella Valentin Voloshinovista. Myös seuraavat seminaarit kannattaa laittaa ylös:

24.10. Syysfoorumi. Kiitos riittää! Kapitalismin kriisistä vaihtoehtoihin & rauhankulkue
aika: lauantai 24.10.09, klo 11-16
paikka: Vanha kirjastotalo, Tampere

Kärsimme kaikki kapitalismin kriisiytymisestä, mutta kansalaisyhteiskunta on hajaannuksen tilassa. Vaikka ongelmat syvenevät, emme ole onnistuneet luomaan ihmisiä laajalti yhdistävää vaihtoehtoa. Elämme yhä kaupallisemmassa ja markkinavetoisemmassa maailmassa, jossa ihmiselämä ja luonto on alistettu voitontavoittelun välineeksi.

Kapitalismi pyrkii tekemään meistä kilpailijoita – olkaamme solidaarisia! Syysfoorumi elvyttää tamperelaisen kansalaisyhteiskunnan verkostoja ja luo uutta yhteistoimintaa. Keskinäisen viestinnän tehostaminen on ensimmäinen askel. Foorumi toteutetaan niin, että kaikilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun. Tapahtuma jatkuu rauhankulkueella ja illanvietolla Telakalla:

*** KLO 16.00 RAUHANKULKUE ***
Kulkue rauhan, aseidenriisunnan ja globaalin vastuun puolesta lähtee Tampereen Keskustorilta klo 16. Kulkueen reitti: Keskustori- Puutarhakatu-Näsilinnankatu-Hämeenkatu-Itsenäisyydenkatu -Yliopistonkatu-Tullikatu-Tullikamarinaukio.

*** KLO 17.00 YK:N PÄIVÄN JUHLA TELAKALLA ***
Kulkueen saavuttua n. klo 17 YK:n päivän vietto jatkuu ravintola Telakalla. Esiintymässä Heidi Vaarna & Hannu Häkkinen ja Laulumies Jukka Hynninen & Rumba Tre. Kansainvälisen tervehdyksen tuo kuubalainen kulttuurivaikuttaja, elokuvaohjaaja Fernando Perez.

ks. lisää: http://www.mansetori.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=1731&Itemid=1321

24.10. Valtio demokratian ongelmana? Onko valtio yhtä lailla demokratian kuin demokratia valtion  ongelma?
aika: lauantai 24.10.09, klo 11-16
paikka: Helsingin Vanhan Ylioppilastalon Galleria (II krs, oikealla)

Pitääkö paikkansa se marxilaisessa perinteessä tehty arvio, etteivät valtiot demokratisoidu itsestään, vaan siihen tarvitaan ankaraa painostusta kansalaisyhteiskunnan ja alistettujen luokkien taholta? Puhujina Jukka Heiskanen, Jyrki Käkönen, Jukka Paastela, Pertti Hynynen, Markku Mäki & Mikko Lahtinen.

Järjestäjänä Karl Marx -seura
ks. lisää: http://filosofia.fi/node/4704

28.10. Kamppailu vallasta – Antonio Gramscin haaste politiikalle -seminaari
Aika: keskiviikko, 28.10. klo 17-19.30
Paikka: Balder-sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki

Vasemmistofoorumi ja Kansan Sivistystyön Liitto KSL järjestävät yhteistyössä seminaarin, jossa käsitellään Antonio Gramscin kehittämän hegemonia-käsitteen sisältöä ja sovellettavuutta nykypäivän politiikkaan. Tilaisuudessa alustavat kansainväliset tutkijavieraat Peter Thomas ja Sara Farris sekä  Mikko Lahtinen Tampereen yliopistosta. Kamppailu vallasta – Antonio Gramscin haaste politiikalle -seminaari järjestetään Balder-salissa Helsingissä (Aleksanterinkatu 12) keskiviikkona 28.10. klo 17-19.30. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Järjestäjänä Vasemmistofoorumi
ks. lisää: http://www.vasemmistofoorumi.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=181&Itemid=104

30.10.09 Peter Thomas & Sara Farris
aika: perjantaina 30.10. klo 13-16
paikka: YTI:n seminaaritilat, Pinni B:n 3. krs.

Peter Thomas & Sara Farris jatkavat siitä, mihin Helsingissä jäätiin. Peter esittelee tuoretta kirjaansa ja Sara alustaa Weberistä. Tarkempi ohjelma ilmestyy lähiaikoina.

30.10.-4.12.09 Theodor Adorno -seminaari
paikka: Pinna B2078

Lauri Mehtosen vetämä filosofian klassikkoseminaari Theodor Adornosta perjantaista 30.10.09 alkaen. ks: tarkemmin: https://www10.uta.fi/opas/opetusohjelma/marjapuuro.htm?id=6036. Seminaarissa on vielä tilaa!

Talouskriisi ja Marxin paluu -seminaari

Aika: PE 16.10.09 klo 12 alkaen
Paikka: Väinö Linna -sali, Linna, Tampereen yliopisto.

Mediassa nykyinen talouskriisi on nimetty finanssikriisiksi ja sitä on selitetty huonolla johtajuudella, markkinoiden sääntelemättömyydellä, ahneudella ja uusliberalismilla. Tilalle on esitetty säänneltyjä markkinoita, tasapainotusta valtioiden ja yksityisen pääoman välillä ja “ihmiskasvoisempaa” kapitalismia.

Seminaarissa kysytään, miten näitä historiallisesti lyhytnäköisiä ja kapitalismin pinnalliseen ymmärrykseen perustuvia kannanottoja voisi arvostella ja terävöittää marxilaisen teorian lähtökohdista. Mitä esimerkiksi Marxin teoriat voiton suhdeluvun laskutendenssistä, tavaran arvomuodosta ja hänen yleisemmät kriisejä koskevat näkemyksensä voivat auttaa saamaan teoreettisesti päteviä ja poliittisesti käyttökelpoisia otteita kapitalismin keskeisistä ongelmista? Tule keskustelemaan!

Seminaarin ulkomainen vieras on kapitalismin kriisejä koskevilla analyyseillaan maailmanmainetta saavuttanut professori Stephen Gill. Gill hoitaa valtio-opin professuuria tutkimusaloinaan kansainväliset suhteet ja poliittinen talous Yorkin yliopistossa Kanadassa. Gill toimii tällä hetkellä kutsuttuna ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.

12.15 Antti Ronkainen: Voiton suhdeluvun laskutendenssi
13.00 Miika Kabata: Marxin käsitys kapitalistisen kriisin yleisestä muodosta
13.45-14.15 kahvipaussi
14.15 Jukka Peltokoski: Kriisin kosto – haaste vasemmistolle
15.00 Stephen Gill: On current global organic crisis

Seminaarin jälkeen illanvietto Myllärissä (Linnan takana).

Järjestäjä Marxilaisen yhteiskuntatieteen seura

lisätietoja: Antti Ronkainen, antti.ronkainen [at] uta.fi, 040-7764204

Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä, pöytäkirja 08.08.09, s. 99-158

Marxin ja Hegelin perusero: Hegelin mukaan valtio muodostaa perheen & kansalaisyhteiskunnan, kun Marxin mukaan perhe & kansalaisyhteiskunta muodostavat valtion. Mikä näiden näkökulmien suhde ideaalisiin määritteisiin ja toisaalta historiallisiin ja reaalisiin kehityskulkuihin? Keskeinen kysymys myös: mikä on kirjoitettujen lakien suhde kirjoittamattomiin moraalisiin tapoihin ja näiden välisiin historiallisiin kehityskulkuihin?

Mikä ihmisen erityisen vapauden muoto? Hegel: yksilöiden vapaiden valintojen mahdollisuus välittyy yhteydessä valtiokoneistoon. Marx tulkitsee Hegelin ykseysajattelun sofistiseksi panteismiksi. Marxin mukaan eksogeerinen kehitys todellista, kun taas tulkitsee Hegelin fenomenoloogista maailmaa esoteeriseksi kehitykseksi, joka enemmän logikkaa ja ideaalista kuin historiallista tai materiaalista. Marx pitää Hegelin määrittää valinnan vapautta valtiokoneiston kautta epätodemmaksi kuin itse määrittämä todellinen valinnanvapaus irrallaan valtiosta.

Olennainen kontribuutio Marxilta: tähänastisen filosofian perimmäisen kysymyksen ylittäminen konkreettisena filosofisena toimintana, muttei pelkästään ajan filosofisista peruskysymyksistä väittelemistä. Materia Marxille elämänkäytäntöjä eikä filosofista, olemuksellista materiaa. Filosofiasta siirrytään todellisuuteen, jossa filosofiakin läsnä. Hegelin nurinkääntäminen? Ei tarkoita vain sitä, että idea korvataan materialla vaan koko filosofinen näkökulma ja intressi asetetaan materiaalisiin puitteisiinsa, esim. perheen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion muodossa.

Bürgerliche Gemeinnschaftin kääntämisen problematiikka. Marx ja Hegel käyttävät kansalaisyhteiskunnan käsitettä sekä erityisesti Marx säätyjä ja luokkia sekaisin suhteessa keskiaikaan ja moderniin, koska uudenlaiset kapitalistiset luokkayhteiskunnat vasta muodostumassa. Myös nuoruuden Marxin materiaaliset olosuhteet eli erilaista kirjoittaa kapitalistisesta luokkayhteiskunnasta 1840-luvun Saksassa kuin 1850-luvun Englannissa.

Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä, pöytäkirja 15.8.2009, s. 158-246

Alustajina Olli Herranen, Jiri Nieminen, Matti Kortesoja & Lauri Kämäri.

Ruhtinaanvallasta hallitusvaltaan (s. 116-157). Marxin Hegelin kritiikin tässä vaiheessa keskiössä ”poliittinen valtiojärjestys” & Marxin demokratiakäsitys. Valtiokoneistossa syntyvän byrokratian myötä kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuudet alkavat erota toisistaan, kun korporaatiot tulevat mukaan kuvioon. Korporaatiot Hegelillä viittaa kansalaisyhteiskunnan osa-alueisiin, jotka jakautuvat esimerkiksi maatalous- ja yrityskiltoihin. Muodustava byrokratia vakiinnuttaa valtion ja näiden korporaatioiden erityisintressit vallitseviksi ajattelutavoiksi. Nämä yhteiskunnalliset suhteet muodostuvat sosiaalisessa kanssakäymisessä yhteiskunnallisiksi ristiriidoiksi.

”Byrokratia on kuvitteellinen valtio todellisen valtion rinnalla, valtion spiritualismia. Tällöin jokaisella asialla on kaksinainen merkitys, reaalinen ja byrokraattinen, aivan kuten tietokin on kaksinaista, reaalista ja byrokraattista (ja samoin tahto).”

Jossain sanottu myös: ”Tieto on valtaa ja ennen kaikkea oikeutta valtaan.”

Burgerliche Gesellschaft ei tässä vaiheessa Marxilla sisällä tarkemmin tuotannollisia suhteita, joskin kansalaisyhteiskunta tässä vaiheessa kuten myös Hegelillä sisältää myös yhteiskunnan taloudellisen sfäärin. Nykyisin kansalaisyhteiskunta ei kuin henkilökohtaisesti poliittinen sfääri, josta on ulkoistettu taloudelliset ja tuotannolliset suhteet yksityiseen sfääriinsä. Kansalaisyhteiskunta nykyisin jonkinlainen valtion byrokratian ja demokraattisuuden vastapaino irrallaan tuotannollisista suhteista, jonkinlaisen arvokeskustelun ylläpitäjänä.

Ei voida puhua säädyistä yleensä vaan tulee kysyä, missä suhteessa säädyt toisiinsa ja hallitsijaan ja tämän lisäksi minkälaista kamppailua säätyjen sisällä käydään. Klassinen kysymys aatelisten suhde hallitsijaan (harvojen valta) ja toisaalta massojen suhde hallitsijaan. Säätyjen sisäinen dynamiikka oleellista aatelisten ja massojen lisäksi pappis- ja porvarissäädyssä, joka ohjaa yhteiskunnallista kehitystä. Sekä Hegelin että Marxin esityksessä säädyt kuitenkin dynaamisia kokonaisuuksia, joita ei avata sen tarkemmin. Säätyihin vietetään poliittisina toimijoina ja korporaatioihin kansalaisyhteiskunnan toimijoina, joka kokoaa yhteen poliittisia vaateita. Käsitteellisesti epäselkeätä käsitteellistä työstöä säätyjen, korporaatioiden ja kiltojen kautta. Ketkä poliittiset toimijat näiden ryhmien takana? Kokoontuiko valtiopäivillä säädyt, kansa, korporaatiot, killat vai vielä pienemmät intressiryhmät?

Vapauden käsite: Marxin mukaan lain ja järjen ristiriidat Hegelillä, jotka ylitetään niputtamalla valtio ja vapaus toisiinsa. Onko kansalla sitten oikeus kumota lainsäädäntövalta? Marxin mukaan tärkeintä valtiossa kansan suvereenisuusoppi, jonka mukaan hallitus ainoastaan kirjaa kansan tahdon. Vanhan ja uuden revoluution käsitteen suhde sääty- ja luokkayhteiskuntaan. Ranskan vallankumouksen myötä vallankumous mulkkaus, jossa valtiojärjestys kumotaan ja siirrytään uuteen valtioon.

Vanha revoluution käsite, jossa suuntaudutaan taaksepäin, jossa esimerkiksi hallitusvalta kieltää kansan suvereenisuuden ja palaa historiaansa. Käsitepari revolution & rebellion.  Vanhassa merkityksessään vallankumous siis joko konservatiivinen, hallitusvallan tai kuninkaan vaihtava tai valtiojärjestyksen tuhoava. HOFK:ssä Marxilla ei kuitenkaan selkeää käsitystä vallankumouksesta, jossa tuotantosuhteet uusittaisiin proletaarin voimalla. Ainoastaan löyhiä viittailuja johdannossa, joka kirjoitettu varsinaista esitystä myöhemmin. Nykyisin vallankumous on politisoitu tarkoittamaan ainoastaan jotain edistyksellistä, ei käsitystä konservatiivisista restauraatioista. Vallankumouksella kaksi toisilleen vastakkaista käsitystä, joka joko poliittinen, taloudellinen, tuotannollinen, sosiaalinen, kulttuurinen jne.

Marx syyttää Hegeliä siitä, että hänellä kansan käsite abstraktissa ja ideaalissa muodossa hallussa, mutta kohdatessaan todellisen maailman Hegel alkaa kiemurrella ja luikerralla. Marx syyttää Hegeliä siitä, ettei häntä edes kiinnosta, mitä kansalle oikeasti kuuluu tai mitä se haluaa. Jos Marxilla emansipatorinen käsitys, jonka mukaan byrokratia korvataan aidosti demokraattisesti kansan tahdolla niin voidaan miettiä, millä edellytyksillä kansa oikeasti voi ymmärtää halunsa ja tarpeensa? Marxin hahmottelemassa demokratiassa ja kansantahdossa keskeistä, että yksilöt ymmärtäisivät yhteisten etujensa olevan myös omia yksityisiä etujaan.

”187: Atomisoituminen, johon kansalaisyhteiskunta poliittisessa toiminnassaan suistuu, on välttämätöntä tulosta siitä, että se yhteisö, kaikille yhteinen elinyhteisö [das Communistische Wesen], jossa yksilö elää, on valtiosta erillinen kansalaisyhteiskunta, tai että poliittinen valtio on jälkimmäisestä abstrahoitumista.” Marx käyttää kommunismia suhteellisen neutraalissa merkityksessä ikään kuin kansalaisyhteiskunta sellaisenaan jo olisi kommunistinen.

Käsitys kansalaisesta yksilönä ja yksilöistä kansalaisina, jossa ihmiseen ei liity mitään poliittista sääty- tai luokkasuhdetta. Myöhemmässä Marxin tuotannossa ihmisestä tulee abstraktio, jossa ihmisyys kiinnitetään aina tuotannollisiin ja yhteiskunnallisiin suhteisiin. Nykyisessä retoriikassa kansalainen on riisutta näistä yhteiskunnallisista suhteista ja hänen toimintaansa ohjaa ainoastaan yksilökeskeinen moralismi tai etiikka. Näkyy myös nykyisessä filosofian opetuksessa ja sen ihmiskäsityksessä. Toiminnan yhteiskunnalliset reunaehdot on poistettu pelistä tai ne ovat ainoastaan mahdollisia toiminnan struktuureja, ei kaikkia ihmisiä halkovia suhteita.

Valtiosta. Hegel vaikutti ”eettisen valtion” ideaan ja tämän myötä myös moniin marxilaisiin ajattelijoihin. Esimerkiksi Gramsci, jossa poliittinen valtio ja kansalaisyhteiskunta sulautuisivat toisiinsa eettiseksi valtioksi.